tiistai 31. tammikuuta 2012

Ihanteellinen (kaupunki)maisema


Tässä on Werner Holmbergin maalaus Ihanteellinen maisema vuodelta 1860. Taulun nimen voi ymmärtää monin tavoin. Ehkä antoisin tapa olisi pitää maalausta Düsseldorfin taidekoulun ihanteitten suomalaisena versiona. Siinä on mukana suurin osa välttämättömistä ainesosista, joita klassinen maisemataide edellytti, ja jotka vieläkin miellyttävät silmää. Ihmisen toiminta on siinä mukana (laiduntavat eläimet ja paimen), vaihtelevat luontotyypit (koivikkoaho, kallionjyrkänne), sekä ehkä tärkein: uusien näkymien avautuminen toisten takaa. Voimme ikäänkuin kävellä maalauksen sisään, mennä paimenen luo, ja nähdä sieltä vasemmalle taakse aukeavan uuden maiseman. Ehkä sieltä häämöttäisi myös tärkeä maisemallinen tekijä eli vesi, joka nyt kuvasta puuttuu.

Holmbergin maalauksen ja "englantilaisen puiston" ideaalia yhdistää yksi tekijä, ja se on laidunnus. Ilman sitä ei olisi ahoja eikä niittyjä, niinkuin vielä lapsuudessani ja nuoruudessani oli. Tänään rantaniityt ovat kasvaneet umpeen, ja kätkevät katseilta veden, joka aukaisee uusia näkymiä. Lehmiä ja lampaita näkyy harvakseltaan, ja kadehtia vain voi niitä maita joiden maisemapuistoissa laiduntaa siroja kauriita...

Oikeastaan tämä kaikki on vain johdantoa alla olevalle postikorttinäkymälle Eiran puistosta. Kuva on otettu Armfeltintieltä kohti Laivurinkadun romanttisia rakennuksia. Puiston tilan perusteella kuva on otettu 20-luvun alussa. Tämä puisto samoinkuin koko Eira oli lapsuuteni ja kouluaikojeni ympäristöä, ja minusta tuo kukkulakaupunki on kaunein osa Helsinkiä. Varsinkin siinä tärvelemättömässä asussa jossa se oli ennen sotia, ennen pommien tuhoja ja ennen järkyttävän karkeita uudisrakennuksia. Ne kertovat karua kieltään siitä barbariasta joka vain vähän raaputtamalla paljastuu rahan ja ahneuden turmelemasta päättäjästä.

Kas tässä siis minun makuni mukaan Ihanteellinen kaupunkimaisema:

maanantai 30. tammikuuta 2012

Kadonnutta Helsinkiä


Joillakin bloggereilla on kaunis tapa toivottaa uusi lukija tervetulleeksi. Myöhäsyntyisesti tervehdin nyt minäkin lukijoitani, ja totean että uusin heistä Lurker on jossain määrin kanssani hengenheimolainen. Hän julkaisee mielellään vanhoja dokumentteja, kuten minäkin, ja sen vuoksi liitän tähän kaksi näytettä vanhoista postikorteista, joita minulle on siunaantunut tavaton määrä.

Yllä on nostalginen kuva Kaisaniemen lammesta saarineen ja joutsenineen, joka syystä tai toisesta haluttiin lopullisesti tuhota 30-luvulle tultaessa. Moderni suorakulmainen hirvitys ei korvaa menetettyä lampea lainkaan, ja kyllähän ratavallitkin sitä olisivat pienentäneet. Kunpa se voitaisiinkin tavalla tai toisella palauttaa jotenkin entiselleen, vaikkapa Guggenheimilta säästyneiden rahojen avulla!

Alla vielä toinen menetetty nähtävyys, eli vuosi sitten palanut ravintola Helsinge Vanhankaupungin kosken vierellä. Senkin joku fiksu kaupunginisä (onko heitä nykyään?) voisi rakennuttaa uudelleen... Kuvan alareunassa on ollut tekstiä, joka on häivytetty lukukelvottomaksi.

Molemmat postikortit ovat käyttämättömiä. Syystä tai toisesta ne oli ilmeisesti isovanhempieni toimesta jo sotia ennen pakattu käytettyjen joukkoon.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Ave Maria, gratia plena


Vaivaan lukijoita vielä yhdellä Ritvalan Köörin laulamalla liturgiasävelmällä. Tällä kertaa se lauletaan alkukielellä eli latinaksi. Kysymyksessä on eräs kauneimmista gregoriaanisista sävelmistä, offertorium Ave Maria, gratia plena. Suomeksi teksti löytyy Luukkaan evankeliumin alusta: Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi! (Luuk. 1:28) Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! (Luuk. 1:42).

Tässä sävelmässä yhtyvät monet gregorianiikan komeat erityispiirteet. Tärkeät sanat korostetaan pitkin melismoin eli yhdellä tavulla lauletuin sävelkuluin. Sanan 'Maria' kohdalla tuntematon säveltäjä käyttää katedraaliakustiikkaa hyväkseen, ja taivaan kuningattaren nimi hehkuu F-duurikolmisoinnun sävelissä. Sanalle 'Dominus' (Herra) tulee suorastaan romanttisen eksaltoitunut, melkein oopperamainen melisma, ja sanoille 'Benedicta tu" (Siunattu sinä) vielä yksi. Mutta laulun loppu rauhoittuu ja kumartuu kohdussa piilevän ihmeen edessä.
Koska tiedän, että tätä blogia lukevat useat muusikot, kiinnitän huomiota muutamaan tekniseen seikkaan. Sävellaji on hypomiksolyydinen, jossa perussävelenä on g (vihreä), ja melodian alin sävel on g:n alapuolinen d (sininen). Kolmas tärkeä sävel (tenor eli tuba) on c (punainen ylimmällä viivalla), jota käytettäisiin jos tekstinä olisi yhdellä sävelellä laulettu psalminsäe. Hypomiksolyydinen asteikko mahdollistaa viisi kolmisointua, joista alin, d-molli (d-f-a), esiintyy melodiassa selvästi varsinkin lopussa, ja kolmas, F-duuri (f-a-c) suorastaan komeasti varsinkin sanalla 'Maria'. Neljäs mahdollinen kolmisointu olisi G-duuri, mutta se esiintyy oikeastaan vain moniäänisen sovituksen sointuna. Useimmat lauseet päättyvät kyllä perussäveleen, mutta siihen tullaan aina askelittain, ei soinnullisesti. Samasta syystä myöskään toinen mahdollinen sointu eli e-molli ei esiinny melodiassa. Sen sijaan viidettä eli a-mollisointua saattaa hyvinkin kuulla, kun se oikeastaan on d-mollin ja F-duurin jatko, siis terssin välein sävelet d-f-a-c-e (kohdassa Benedicta tu).

Nämä kirkkosävellajit eli modukset ovat viehättäviä eläytymiskohteita. Niin erilainen on niiden tunnelma tavallisiin duuri- tai molliasteikkoihin verrattuna. Juuri miksolyydinen ja hypomiksolyydinen (modukset 7. ja 8.) ovat tonaalisessa pehmeydessään suloisia, ja niiden loppukadenssi d-mollista G-duuriin virkistävä erilaisuudessaan.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Sanctus


Tässä on Ritvalan Köörin sääksmäkeläinen versio messun Sanctus- eli Pyhä-osiosta. Se on peräisin roomalaisen liturgian III messusta "Kyrie Deus sempiterne". IX eli "Cum jubilo"-messun Sanctus on suurenmoinen ja mahtava, ja siitä meillä oli myös laulettu versio. Tämä III messun Sanctus on kuitenkin yksinkertaisuudessaan ja kirkkaudessaan omaa luokkaansa, ja sopii kuoron nuorekkaaseen sointiin.

Musiikin historiassa on ollut tapana julistaa Jumalan pyhyyttä vaskipuhaltimin ja patarummuin. Täsmälleen samalla meluisalla tavalla otettiin juhlamusiikeissa vastaan maalliset ruhtinaat. Oikeastaan vasta Beethoven tajusi täydellisesti, miten toisenlaista varsinainen pyhyys on. Se on yksinkertaisesti sanatonta hiljaisuutta. Joka on kuullut hänen Missa solemniksensa tietää tämän.

Oikeastaan jo Vanhassa testamentissa asia kerrotaan havainnollisesti ja selvästi. Ensimmäisessä Kuninkaiden kirjassa kerrotaan, kuinka profeetta Elia nousi Horebin vuorelle kohtaamaan Herran (1.Kun.19):

Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi". Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan.

Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.


Me voimme toki riisua tästä vahvasta kertomuksesta varsinaisen uskonnon pois, mutta ihminen joka pystyy tajuamaan pyhyyden olemuksen, tajuaa silti heti mistä on kysymys. Iho umpeen, ihminen! Sammuta egosi ja tule pieneksi jälleen...

tiistai 24. tammikuuta 2012

Agnus Dei


Tässä on toinen video Sääksmäen liturgiasta. Kuta kuinkin kaikki liturginen musiikkini lähtee roomalaisesta kirkkolaulusta eli gregorianiikasta. Jotta sen suurenmoinen kauneus tulisi nykykorvien nopeammin havaitsemaksi, käytin kappaleissa 1500-luvun lopun vokaalipolyfonian kirjoitustapaa, noin suurin piirtein. Tämän vuoksi liitin videoon roomalaisen notaation, josta voi seurata miten yksiääninen melodia muuttuu moniääniseksi minun käsittelyssäni. Latinankielisenä versiona musiikki on vielä tarkemmin esikuvansa mukaista; suomenkieli vaatii hiukkasen toista rytmitystä.

Miksi käytän 400 vuoden takaista satsinkirjoitustapaa? Mitä romanttisempia tai modernimpia keinoja käyttää, sen enemmän nuotinkirjoittajan henkilö tulee näkyviin. Monet nykyaikalaiset sijoittavat myös gregorianiikkaa käyttäessään musiikkiinsa kaikenlaisia erikoiskikkoja, poiketakseen tavanomaisesta ja tullakseen paremmin esiin. Tällöin huomio ei kiinnity ikivanhaan melodian kauneuteen, vaan kirjoittajaan itseensä: Katsokaa, kuinka minä minä minä kekkailen kaikenlaista! Minusta tuo on täysin sopimatonta, kohtuutonta ja myös itse liturgian sisällön kannalta arveluttavaa.

Minun ihanteeni on Palestrinan, Lasson tai William Byrdin (tai vaikkapa vielä Padre Martinin) tarjoama kirkas lähdevesi. Heistä varsinkin Byrdin musiikki on joskus tunnistettavissa muutamien hänelle ominaisten äänenkuljetustapojen ansiosta, mutta periaatteessa kaikki kolme kätkeytyvät riittävän kohteliaasti ja hyvin stile anticon anonymiteetin taakse. Tuota musiikin kunnianarvoisaa perustyyliä kunnioittivat myös Bach, Mozart, Beethoven ja monet muut myöhäisemmät muusikot. Varsinkin kirkkomusiikista puhuttaessa stile anticossa ja gregorianiikassa on kaiken perusta.

Tämä Agnus Dei on muuten peräisin IX messusta ("Cum jubilo"), jonka pääosat ovat kaikkineenkin tavattoman kauniita. Se on tarkoitettu erityisesti Pyhän Neitsyen messuihin, mikä sopii minulle erinomaisesti!

maanantai 23. tammikuuta 2012

Hunajanmakea syntymäpäivälahja rovastille

Vuosia sitten täytti Sääksmäen kirkkoherra ja lääninrovasti Kari Kauhanen 50 vuotta. Syntymäpäivänään hän oli töissä, kirkon alttarilla. Minulla oli tilaisuus osallistua kuoroni Ritvalan Köörin kanssa kirkkovuoden tärkeimpiin messuihin, ja teinkin vuosien mittaan melkoisen määrän liturgista musiikkia Sääksmäen seurakunalle. Minä hoidin tämän syntymäpäivänkin musiikit, ja kuten tavallista me rovastin kanssa kävimme läpi päivän tekstit.

Yleensä minulla liturgisen musiikin pohjana olivat gregoriaaniset sävelmät, mutta kun näin mikä teksti oli osoitettu psalmin vastausmusiikille, en jäänyt siitä sen tarkemmin keskustelemaan hengellisen esimieheni kanssa. Sanoin vain, että teen senkin tavalliseen tapaan, "ja sittenhän kuulet sen". Teksti oli näet psalmista 119:

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi!
Ne maistuvat hunajaa makeammilta.
Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni,
se on valo minun matkallani.


Päätin tehdä vastausmusiikista varsinaisen syntymäpäivälahjan. Tein siitä häpeämättömän suloisen, hunajaa makeamman kappaleen, josta syntymäpäiväsankari heti huomaisi että teksti onkin osoitettu hänelle, ei ensi sijassa Yläkerran Päällikölle. Kuorossa lauloivat rovastin tyttäret, jotka pitivät suunsa kiinni, korkeintaan luullakseni vihjailivat että kannattaa kuunnella...

Kun vastausmusiikin paikka tuli, rovasti nosti katseensa alttarilta kohti urkuparvea. Muutaman tahdin jälkeen hänen suupielensä levisivät korviin saakka... Me parvella vastasimme yhtä levein hymyin, ja taisipa kestää hetken ennenkuin rovasti muisti jatkaa liturgiaa.

Sääksmäen kirkossa on usein ollut suloinen tunnelma, jopa ihan oikeasti hauskaa, eikä tämä tapaus ollut ollenkaan siitä huonommasta päästä. Ja tällainen tuo synttärimakeilu sitten oli:

perjantai 20. tammikuuta 2012

Alamainen muistutus hallitsijalle 1713


Poikani Amerikasta kiinnitti huomioni suunnattoman kauniiseen aariaan Bachin Metsästyskantaatista BWV 208 (Was mir behagt, ist nur die muntre Jagd). Häpeäkseni minun on myönnettävä, että tuo kantaatti ja tämä aaria ovat tähän saakka menneet ohi korvieni. Minulla on kyllä kaikki Bachin 199 kirkkokantaattia, joita käyn läpi jatkuvasti timantteja etsien, mutta maalliset ovat vielä satunnaisen tuntemisen varassa.

Metsästyskantaatin Bach kirjoitti 1713 syntymäpäivälahjaksi Sachsen-Weissenfelsin herttua Christianille. Se on rakennettu sellaisten symbolisten antiikin hahmojen vuoropuheluksi kuin Diana, Endymion ja Pan, ja tekstit ovat ajalleen tyypillisesti alamaisen nuoleskelevia. "Metsästys on jumalten huvi" ja "Ruhtinas on maansa Pan"... Musiikki on tekstien mukaisesti suurelta osalta pastoraalista, mutta äityy tietysti jumalruhtinaasta puhuttaessa käyrätorvien ja oboeryhmän pauhinaksi.

Tuo kaunis arioso "Schafe können sicher weiden" on kantaatin viidestätoista osasta yhdeksäs, ja sen teksti kuuluu näin:

Schafe können sicher weiden,
Wo ein guter Hirte wacht.
Wo Regenten wohl regieren,
Kann man Ruh und Friede spüren
Und was Länder glücklich macht.

Raamatullinen vertaus lampaista muuttuu siis vetoomukseksi, tai itse asiassa jopa kritiikinsävyiseksi huomautukseksi ruhtinaalle. Lampaat ovat turvassa kun ne laiduntavat hyvän paimenen varjelemina. "Wo Regenten wohl regieren", eli siellä missä hallitsijat hallitsevat hyvin, on kansa rauhallista ja onnellista. Tietenkään ei herttua Christianista sanota pahaa sanaa, sillä hän oli oikeasti tieteiden ja taiteiden suosija - konkurssiin asti. Varmemmaksi vakuudeksi Bach on kirjoittanut hallitsija-osion epätietoiseen ja epävarmaan molliin...

Tässä on varsin siisti laulettu esitys tuosta aariasta. Partituuria voi seurata tästä versiosta, jossa melodian esittää jousisto ja orkesteri on muutenkin romanttisesti sävyttynyt.