Kauneuden rakastamisesta

Satuin taas lukemaan, mitä 200-luvulla toiminut kirjailija Longos sanoo romaaninsa Dafnis ja Khloê esipuheessa: "Kukaan ei ole koskaan kyennyt välttämään rakkautta, eikä tule kykenemäänkään, niin kauan kuin on olemassa kauneutta - ja silmät sitä näkemään". Longoksella tämä lause tarkoittaa tietysti eroottista rakkautta, mutta samalla lause toistaa ja heijastaa esimerkiksi Platonin ja Plotinoksen teoksista tuntemaamme ajatusta kauneuden rakastamisesta, siis kauneuden sinänsä, abstraktina ideana, ei vain ihmisruumiin kauneutena.

Olen jo monessa yhteydessä toistanut omaa esteettistä käsitystäni, joka perustuu tavallaan matematiikkaan ja fysiikkaan, eli että ihmisen kauneuskokemuksissa heijastuvat maailmankaikkeudessa vallitsevat lait. Koska me olemme samansyntyisiä kuin maailmankaikkeus, tämä ajatus on minusta luonnollinen ja itsestään selvä. Meidän havainnoissamme korostuvat monet geometriset ja matemaattiset perusmuodot, tasasivuisesta kolmiosta ja neliöstä kartioleikkauksiin, me kuulemme harmoniset yläsävelsarjat, näemme liikkeitten luonnollista dynamiikkaa, koemme tasapainon idean monella monituisella tavalla.

Antiikin ajattelijat, samoinkuin esimerkiksi myöhemmät "uusplatonikot" laajensivat mielellään "kauniin" käsitettä henkiselle puolelle. Myös hyvyys, totuus, ja esimerkiksi hyveet voivat olla kauniita. Kaikki he luettelevat joukon eittämättömiä kauneuden ominaisuuksia. Platon puhuu "kauneuden ideasta", Aristoteles "ykseydestä moninaisuudessa", ja Plotinos haluaa laajentaa käsitteitten syvyyttä sanomalla, että "kauneus on jotain enemmän kuin symmetria, ja symmetrian kauneus riippuu jostain etäisemmästä periaatteesta". Kaikki tämä sopii minulle oikein hyvin. Vaikea näitä on sanoin selittää, vaikka kuinkakin luontevan tuntuisia uumoiluja.

Antiikin ajatus "ykseydestä moninaisuudessa" saavutti huippunsa renessanssin aikana, ja aivan uusi näkemys siitä on syntynyt tietokoneaikana. Hyvä esimerkki ovat fraktaaliset Julia- ja Mandelbrot-kuviot, joissa sama hahmo, sama "idea" toistuu loputtomiin, riippumatta siitä kuinka pitkälle lasketaan. Kun vanha Vitruvius määritteli arkkitehtuurin perusteiksi vakauden (stabilitas), käytännöllisyyden (utilitas) ja kauneuden (venustas), hän totesi saman minkä jokainen leikkimökin rakentaja oppii kantapään kautta. Stabiilisuuden näennäisiä rajoja rikottiin jo myöhäisantiikissa ja sittemmin barokissa, kun palkistoa esimerkiksi taivuteltiin näennäisen holtittomasti (esim. St.Agnese Roomassa). Tämän päivän tekniikka mahdollistaa vielä paljon surrealistisemmat temput, mutta parhaimmat niistä suhtautuvat meidän normaalin kokemuksemme luontaisiin käsityksiin juuri niitä itseään ironisoimalla, ja nimenomaisen selkeästi erottuvalla tavalla.

Antiikissa käytetty kauneuden termi venustas tulee juuri Venus-jumalattaren sulokkaista ominaisuuksista, eli siinä näkyy vielä lähtökohtainen ihmisruumiin kauneus, vaikkakin abstrahoituna. Tässä vaiheessa törmäsin minulle toistaiseksi tuntemattomaan renessanssifilosofiin, juutalaiseen Leone Ebreoon (Jehuda ben Yizhak Abravanel, 1465-1523), jonka kolmiosainen dialogi Dialoghi d'amore (1535) oli merkittävä myyntimenestys Euroopassa. Siinä rakastunut mies Filon keskustelee vastahakoisen ja tiedonhaluisen Sophia-rakastettunsa kanssa. Saksankielinen Wiki antaa keskusteluista Sophiaan painottuneen, englanninkielinen taas Filoniin painottuneen kuvauksen. Itse olen lukenut italialaista alkuteosta vain kohdittain, ja olisin taipuvainen saksalaisen version tulkintaan. Eräässä kohdassa Leone kirjoittaa mielestäni hyvän määritelmän (kumpi sen sanoo, on minulle vielä epäselvää): "Le bellezze corporali in quanto son bellezze, non sono corporali", eli että ruumiillinen kauneus ei ole ruumiillista. Ajatus sopii uusplatonikolle hyvin, ja on minusta varsin osuva.

Ymmärrän sen näin: kauniin naisen ruumiillinen kauneus heijastaa kaikkien naisten, ja sen jälkeen kaikkien ihmisten ruumiillista kauneutta, ja on eri asia kuin tämä yksityinen kaunis nainen ominaisuuksineen ja puhuttelevinen muotoineen. Leon Ebreon dialogissa nainen herätti ja häneen kohdistui halu, joka kuitenkin voi olla ristiriidassa hyvän ja kauniin kanssa, ja on joka tapauksessa kuitenkin materiaa eikä henkeä.