Kaunista - mutta tarkemmin

Esitykseni kauneudesta ja sen rakastamisesta ei ole täysin onnistunut. Jotkut ovat pitäneet sitä lukumystiikkana tai pelkkänä fantasiana. En ole osannut argumentoida riittävän selvästi, mitä kauneuskäsitykseni sisältää. Vähin sanoin se ei onnistukaan, kirja pitäisi kirjoittaa. Mutta yritän silti tiivistää muutaman näkökohdan.

Kauneudella ei ole sitovia sääntöjä. Taideteos ja mikä tahansa olio ei ole kaunis sen vuoksi että siinä esiintyy esimerkiksi ympyrän, tasasivuisen kolmion tai "kultaisen leikkauksen" kaltaisia suhteita. Kauniissa objektissa voi niitä esiintyä, kokemuksen mukaan varsinkin silmällä havaittavissa erittäinkin usein, mutta ne eivät ole kauneuden välttämätön eivätkä myöskään riittävä edellytys. Ennemminkin ne ovat luonnon pakosta osa meidän tapaamme hahmottaa ja jäsentää näkemäämme. Ja uudelta pohjalta voitaisiinkin nyt taas sanoa, että taide jäljittelee luontoa! (Muusikoille: klassisten äänenkuljetussääntöjen kauhea perusvirhe, rinnakkaiset kvintit, kuulostaa todella huonolta tietynlaisessa musiikissa, mutta toisenlaisessa se taas on yhdentekevä).

Kauneus ei riipu kompleksisuudesta. Yksinkertainen ilmiö voi olla kaunis, esimerkiksi taivaan syvä sininen väri, tai hyvin soitettu englannintorven ääni. Neliö ja ympyrä ovat tietysti täydellisyydessään kauniita, mutta yleensä ne eivät yksinään riitä kauneuselämyksen syntymiseen. Runsaskoristeinen goottilaisen kirkon fasadi tai fraktaalikuvio on yleensä kaunis, ja näiden kompleksisuus houkuttelee silmän tarkkailemaan yhä pienempiä muodon osia, jotka sinänsä yleensä ovat kauniita. Osa tämäntyyppisen kauneuden tuottamasta mielihyvästä johtuu juuri tästä tarkastelusta, mutta yksittäisten osien kauneus ei välttämättä tuota kaunista kokonaisuutta, eikä kokonaisuuden kauneus välttämättä johdu osasten kauneudesta.

'Kauniin' vastakohta ei ole 'ruma'. Samalla tavoin voi sanoa, ettei 'järjen' vastakohta ole 'tunne'. 'Kaunista' voi kokea vahvasti tai jonkun verran tai ei ollenkaan, mutta 'rumuus' ei tässä 'laskevassa asteikossa' lisäänny. 'Ruma' pitää määritellä aivan erikseen. Se ei ole pelkästään 'kauneuden' puutetta. 1800-luvulta lähtien on myös puhuttu rumuuden kauneudesta, mutta arvelen kyllä että silloin sekoitetaan affektit ja muut, sinänsä kauneuden ulkopuolella olevat ilmiöt mukaan. Varsinaisen kauneuden skaala 0 ... n kulkee siis "indifferentistä" kohti lisääntyvää kauneutta.

Kauneus tuottaa mielihyvää, mutta siihen voi sekaantua muutakin mielihyvää tuottavaa. Tässä on uudestaan edellisen jutun kuva, joka näyttää yksinkertaisesti miten sinänsä kaunis muoto saa lisäkseen sekä eroottisen aspektin, että myös lihasten ja tukirakenteen toimintaan, eli liikkeisiin liittyvän kokemuksen. Missä määrin eliön liikunnasta voi erottaa varsinaista kauneutta, on tietysti määrittelykysymys. Mielestäni se liittyy läheisesti tasapainon ja vakauden havaitsemiseen, ja on tässä mielessä kyllä hyvin primääriä. Kissan tai metsäkauriin liikkumista on epäilemättä kaunista katsella, ja niiden ruumis tuntuu tämän(kin) vuoksi kauniilta ja tarkoituksenmukaiselta. Toisin on näennäisesti mursun kanssa. Sen liikunta maalla on epäilemättä vähemmän kaunista, mutta vedessä asetelma muuttuu aika lailla. Haluankin laskea sekä liikkeen että esimerkiksi siihen vaikuttavan ruumiinrakenteen ja -muodon yhdeksi kauneuden keskeiseksi ilmenemismuodoksi. Sehän on kokonaan fysiikkaa, ja liittyy kokemuksemme kautta keskeisiin havaintotyyppeihin.

Olen muuten vakuuttunut siitä, että pakaroiden kauneudella on myös puhdas geometrinen perusta. Pitäisikö tätä kiehtovan mystistä kauneutta yrittää tutkia tarkemmin? Ei Afrodite kallipygos (= kaunispakarainen) tutki itseään pelkästään eroottisista syistä, eihän?

Myöhemmin jatkan edelleen samasta kauneuden määrittämisen aiheesta.