Kesän pahimmat paikat

Kiukustuneena siitä, että kesästä jo viisi päivää on kadonnut jäljettömiin, ja syksyn alkuun on enää runsaat kaksi viikkoa aikaa, kirjaan tähän mistä muusta minä Suomen kesässä en ollenkaan välitä. Listaa on helppo kirjoittaa, sillä televisiomainokset kertovat auliisti mitä minunkin suomalaisena nyt olisi ehdottomasti tehtävä, ja josta siis yritän pysytellä mahdollisimman kaukana.

Grillaus
tarkoittaa sitä, että ensin tapellaan kokoon jonkinlainen tulisija, yritetään hirveältä haisevin polttonestein saada liekkejä syttymään, ja sitten kärvennetään jo sinänsäkin kaamealta maistuvaa makkaraa vieläkin syömäkelvottomammaksi. Grillaus tapahtuu yleensä ulkona, ja ihmiset yrittävät oletusarvoisesti teeskennellä hyttysten huitomisen välissä että on ihana, reipas ja yhteisöllinen meininki, mitä se nyt sitten merkitseekin. Kun grillaukseen liitetään vielä alkoholinkäyttöä, meininki kehittyy entistäkin rennommaksi, aina kaatuiluun asti.

Mökkielämä
on sitä, että ahtaudutaan jonkinlaiseen lautaiseen koppiin päiviksi ja öiksi, raahataan vettä ja elintarvikkeita jostain huitsin nevadasta, käytetään mahdollisimman alkeellisia välineitä, ollaan hikisiä ja tahmaisia, yritetään uida savikkoisessa rannassa josta vesi on kauan sitten väistynyt, ja ollaan sulautuvinaan yhdeksi luonnon kanssa, joka todellisuudessa aiheuttaa koko extreme-oleskelun suurimmat vaivat. Mökkeilyennätykseni on reippaasti alle viikon pituinen. Mökkielämään kuuluu olennaisesti myös

puucee,
jossa yhdistyvät mökkeilyn kaikkein karmaisevimmat tekijät, aina sitä ampiaista myöten joka sieltä reiän uumenista aina hyökkää ihmisruumiin jaloimpia osia päin. Milloinkaan ei tavallista kerrostalovessaa juoksevine vesineen ja käsisuihkuineen ajattele niin suurella lämmöllä, kuin puuceessa ähkiessään.

Lappi
on tosi suomalaiselle tärkeä paikka. Siellä saa rehkiä täysin tarpeettomia taipaleita mieletön rinkka selässä, nauttia aukitaistellun sälykepurkin tahmaisesta tonnikalasta, kun parempaakaan ei satu olemaan saatavilla, ja ihailla valtavan laajoja näköaloja, jotka ovat täynnä kitukasvuisia puita ja loputonta heinikkoa. Eräs tuttavani oli tällaisella pakkovaelluksella, ja pysähtyi tunturin laelle hetkeksi ihailemaan tällaista maisemaa. Siihen hänen toverinsa huomautti: "Miäs ei ihaile mittään maisemia. Miäs painaa vaan." Ja sitten kaverukset jatkoivat täysin päämäärätöntä painelemistaan.

Hiekkarannat
ovat tylsimmistä tylsimpiä paikkoja. Jos vesi on puhdasta, siellä voi tietysti uida. Mutta loikoileminen pyyhkeen päällä auringon poltettavana on niin vihoviimeistä elinpäivien tuhlausta, että pasianssin pelaaminenkin tuntuu syvällisemmältä toiminnalta. Hiekkarantaelämän seuraaminen on kiduttavan yksitoikkoista. Ensin yhdet levittävät riepujaan johonkin, loikoilevat niillä, sitten ryntäävät veteen polskimaan ja roiskuttelemaan, ja palaavat pyyhkeilleen. Tämä toistuu toistumistaan, paljon pitempään kuin koskaan olen jaksanut tarkkailutyötäni tehdä.

Rentoilu
kuulostaa sananakin 'renttuilulta', ja tarkoittaa omituista liikehdintää ja hytkymistä, usein alkoholipitoisten juomien avustamana. Kauan sitten laulettiin myös "Regina Rennosta", mistä päätellen rentoiluun kuuluu olennaisesti myös promiskuiteettihakuisuus. Ei sellaista jaksa edes katsella.

Terassi
ei nykyisin tarkoita enää puistojen ja rakennusten yhteydessä olevia maastosta kohotettuja tasanteita, vaan mitä tahansa takapihaa jonne on raahattu pöytiä ja tuoleja. Facebookissa erottaa kaupunkilaisen nuoren aikuisen parhaiten siitä, että hän kertoilee kerran päivässä ihanista terassikokemuksistaan. Terassi onkin nykykielessä paikka jossa itseään arvossa pitävät trendikkäät ihmiset näyttäytyvät toisilleen. Helsingissä status kohoaa vielä, jos ehättää mainita nähneensä Ben Zyskowiczin siellä terassilla.

Voi hyvänen aika miten arvostankaan kalustettuja huoneita, joissa on paljon kirjoja ja hyödyllisiä teknisiä laitteita, auvoisaa vessaa ja suihkuhuonetta unohtamatta, ja joissa ikkunan avaamalla saa läheisen kontaktin luontoon tai kaupungin urbaaniseen sykkeeseen, mitä se nyt ikinä sitten onkaan!