Kävin Iittalassa katsomassa naivistien tämänkesäisen näyttelyn. Hauskaa ja suloistakin katsottavaa tänäkin vuonna. Parhailla naivisteilla todellisuus muuttuu ikonien tapaiseksi surrealismiksi. Joissakin kuvissa kokonaisuus syntyy yhdistämällä toisiinsa keskenään yhteensopimattomia aineksia. Jopa varjot saattavat kulkea eri suuntiin.
No, paluumatkalla Hämeen järviylängöllä ajattelin tehdä naivistien tapaisen kuvan. Pysähdyin kotona kirkonmäellä, kuvasin kiven, ruohikkoa, ukkostavia pilviä, ja yhden tuijapensaan. Tein kivestä taustalle vuoren, annoin ruohikon jatkua horisonttiin, ja sijoitin tuijasta kolme kopiota eri kokoisina antamaan perspektiiviä. Ja katsoin tietysti että sommitelma on kestävä. Kuvan tekemiseen ei mennyt paljonkaan aikaa.
Yllä on tulos, ja se on täsmälleen sellainen kuin halusin. Tuijat leijuvat hiukan, ikäänkuin ne tulisivat toisesta maailmasta. Jotain kuvasta puuttuu. Se ärsyttää, varsinkin kun ei voi tietää mitä tuolle tasangolle yhtäkkiä saattaa ilmestyä. En yritäkään keksiä.
Sain netissä heti kovaa kritiikkiä. Kehotettiin opettelemaan photoshoppausta paremmin, ja kehotettiin katsomaan Erik Johanssonin kuvia netistä. Johansson on toki taitava, mutta hänen kuvissaan pääosaan nousee juuri virtuositeetti. Taitavasti hän toistaa Escherin ja monien jopa 1700-luvun piirtäjien silmänkääntötemppuja. Mutta viesti on melkein täydellisesti: katsokaa miten taitava olen! Samalla tavalla nykyään pilataan Bachia ja muuta vanhaa musiikkia, soitetaan sitä yltiönopeasti, ja unohdetaan musiikin affektiivinen sisältö. Sen tavottamiseksi tarvitaan aikaa, ja sitä ei nykyään löydy juuri keltään.
Giorgio de Chiricoa ei yleensä haukuta naivistiksi, vaan etabloiduksi surrealistiksi. Tässä kaksi versiota hänen uimarantakuvastaan, ihan vain silmän iloksi, tai vaikka realismin nimissä arvosteltaviksi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti