Kalevainen viherpeippo

Viherpeippo, kuva Jorma Ahola

Kesken kaiken kauheuden,

venäläisen vihavallan

saapui Suomen juhlapäivä,

päivä päivistä parahin.

Senpä vuoksi vuodattelen

kalevaista kaunokieltä,

vaikka kuva viherpeipon

aiheena on ainoastaan.

Taitavasti tavoittanut

Ahola on aiheeseensa

esteettisen elämyksen,

oivaltavan monipohjan.

Syvyys syntyy suurenmoinen

etualan ansiosta.

Matka halki oksaryppään

on kuin seikkailu sinänsä.

Vasemmalta vahvat oksat

saavat aikaan tasapainon,

peipon paine oikealta

kuvan keskelle pysähtyy.

Taustalla on talonseinä,

kotolämmön kuvaajana.

Luonto kanssa ihmiselon

tasapainossa todella!

(Kalevalan kunniaksi Kari Rydman rytmitteli).

Vieno soittaa hienoa pienoa

Sotshin kisojen päättäjäisissä selostaja Juusela kertoi kuullun Rahmaninovin pienokonserttia, lopun ilotulituksessa näyttelijä Haapasalo huomasi että taustamusiikki oli "aika mahtipontista". No jo tokkiinsa oli, kun siellä kuultiin pätkä Tšaikovskin ensimmäistä pianokonserttoa. Venäjän tuntijalta olisi voinut odottaa maan kuuluisimman säveltäjän tunnistamista, mutta urheiluselostajalta voi toki lipsahtaa vähän vinoakin terminologiaa, ovathan toki paitsiot ja vassbergit, tulpit ja kuokat sen verran oma maailmansa.

Jos kuitenkin korjattaisiin vähän. Konsertti on tilaisuus, jossa voi kuulla esitettävän vaikkapa konserttoja, jotka ovat pitkiä moniosaisia sävellyksiä jollekin soolosoittimelle ja orkesterille. Suomenkielessä on erinomaisen havainnollinen terminologia erottamaan esityskokoonpanoja ja niiden soittamaa musiikkia. Kvartetti on neljän soittajan yhtye, kvartetto taas sävellys kvartetille.

Ja sitten tämä hyperkorrekti pieno! Onhan esimerkiksi hiano ylen hämäläisrahvaanomainen murreilmaus, joka yleiskielellä on sanottava hieno. Mutta kun se halvatun piano on kuin onkin italiaa!

Oikeastaan soittimen nimi on pianoforte tai varsinkin ennenaikaan fortepiano. Nimi tulee siitä, että päin vastoin kuin vanhalla "kosketinsymbaalilla" (clavi)cembalolla, 1600-luvun Firenzessä keksityllä vasarasoittimella voi soittaa sekä kovaa että hiljaa, painalluksen voimasta riippuen. Tämä uusi soitin oli alunperin nimeltään clavicembalo col forte e piano, eli "kosketinsymbaali (jolla voi soittaa) kovaa ja hiljaa". Ihan kuin itsestään liikkuvasta automobilesta tuli lyhennettynä auto ("itsestään"), tuli "hiljaakovasta" pianofortesta lyhyesti piano eli "hiljaa"...

Yllä on flaamilainen cembalo 1700-luvun alkupuolelta. Ranskaksi soitin on nimeltään clavecin, englanniksi harpsichord eli "harpunkielinen". Tämä termi "harpunkielinen" kuvaa soittimen ideaa. Kysymyksessähän on koskettimilla varustettu harppu. Mutta cembalo on tekniikaltaan näppäilysoitin. Ensimmäinen askel vasaroihin päin oli klavikordi eli "kosketinkieli". Mutta siinä metallipäinen vasara iskeytyi kieleen ja jäi siihen. Uusi keksintö oli että puinen, nahalla tai sittemmin huovalla päällystetty vasara iski kieleen ja pompahti välittömästi takaisin, ja sammutusmekanismi lopetti kielen värähtelyn. 

Tässä on augsburgilaisen J.A.Steinin vasaraklaveri eli fortepiano vuodelta 1786. Soitin ei ulkonaisesti eroa cembaloista. Siinä harppu on käännetty vaakasuoraan, ja vasarat iskevät siihen luullakseni alhaalta päin. Sana klaveri tulee saksankielessä käytetystä termistä Klavier, joka tarkoittaa yksinkertaisesti "kosketinsoitinta", jota voisi hupaisasti nimittää myös vaikka "kosketiksi". Alla näkyy havainnollisesti, mistä soiottimessa on kysymys. Harppuklaverissa harppumainen kielistö on näkyvissä, ja vasarat iskevät niihin soittajasta pois päin:

Kun kielistö peitetään laatikolla, syntyy niinkutsuttu "kirahviklaveri", josta on alla kaksikin esimerkkiä:

Esteettisistä tai tasapainosyistä kehitettiin myös nk. "pyramidiklaveri" tai -"flyygeli" (alla). Sana "flyygeli" tulee myös saksasta, ja tarkoittaa siipeä (Flügel). Sen muotoisiahan ovat nuo pitkät kielilaatikot.

Tilan säästämiseksi kehitettiin varsinkin Englannissa "pöytäpiano" eli taffelipiano. Tämäkin sana tulee saksasta: "Tafel" on sama kuin pöytä. Tilaa säästettiin sijoittamalla kielet vähän ristikkäin:

Ja kun tämä pöytä yhäkin tilaa säästäen nostettiin pystyyn, saatiin pystypiano eli pianino ("pikkupiano"). Tämä on Bechstein 1800-luvun loppupuolelta:

Mutta konserttisoittimina pitkulaiset harpunmuotoiset flyygelit olivat tietysti tärkeimpiä, jo pelkästään äänensä voimakkuuden ansiosta. Tässä on Steinway & Sons -firman konserttiflyygeli. Soittimen avattu kansi heijastaa sen äänen kohti katsomoa:

Saksan mukaan kaikkia koskettimistolla varustettuja harppusoittimia voi kutsua klavereiksi, mutta piano tarkoittaa pelkästään vasaraklaveria. Pianoforte on nykyisen vasaraklaverin nimi italiaksi, ja muodolla "fortepiano" tarkoitetaan yleensä vanhoja 1700-luvun pianoita. Beethoven antoi eräälle pianosonaatilleen lisänimeksi Hammerclavier, "vasaraklaveri", merkiksi siitä että sen säveltämisessä oli käytetty tälle uudelle soittimelle ominaisia keinoja, pedaalieffektejä ja "hiljaa-kovaa" kaikkine välimuotoineen. Tuota sonaattia ei voi siis esittää cembalolla.

Kerrotaan muuten, että Fazerin musiikkikauppaan tuli muinoin turkiksiin pukeutunut nousukasrahamiehen rouva, joka kysyi: "Onko teillä nuotteja flyygelille? Siis flyygelille, ei pianolle!" Ovathan flyygelinuotit toki sisustuksellinen elementti, johon ei tavallisia pianonuotteja ikinä voi verrata!

Vielä ei Ukraina ole kuollut II

"Sunnuntaikävelyn tunnelma" kuvaa Ylen reportteri tilannetta Kiovassa. Vielä pari päivää sitten tarkk'ampujat tappoivat protestoijia kymmenittäin. Päähän, tappaakseen. Presidentti erotti armeijan komentajan, joka ei suostunut käymään kansaa vastaan. Sitten tapahtui jotain joka puhkaisi vallanpitäjien aseman kuin saippuakuplan.

Näinhän diktatuuri yhtäkkiä murtui Romaniassakin. Ceausescu seisoi parvekkeellaan, eikä uskonut silmiään eikä korviaan. Päivä siitä, ja diktaattoripariskunta oli kuollut. Libyassa Gaddafin valta murtui lähes yhtä nopeasti, ja diktaattori kuoli vähemmän loistokkaissa olosuhteissa. Entiset tukijat alkoivat horjua, vaihtoivat leiriä toinen toisensa jälkeen, ja kaikkosivat yhtäkkiä olemattomiin. Ukrainassa valta saattoi horjahtaa armeijan ja sitten poliisin vastahakoisuuteen. Nykyinen tiedonvälitys on niin tehokasta, että rohkeimmatkin kansanmurhaajat alkavat epäröidä uutis- ja videotulvassa.

Sitten parlamentti peruutti tukensa, valitsi puhemiehekseen opposition edustajan, ja erotti lopulta presidentin. Tämä pakeni maan venäläismieliseen itäosaan, jonka kuvernöörit ilmoittivat ottavansa alueet omaan käskyvaltaansa. Tällä hetkellä maa on jakautumassa kahtia, mikä saattaa johtaa uuteen verenvuodatukseen.

Tätä kirjoittaessani Sotshin olympialaiset ovat päättymäisillään, ja katseet suuntautuvat Venäjän diktaattorin suuntaan. Hänen apuriensa lausunnot ovat kovia. Alkaako idästä puhaltaa jäätävä tuuli? Venäjällä on ratkaisevia kiristyskeinoja, öljyputki ja Ukrainan miljardivelat. Toisaalta Janukovitshin juntta on pilannut maineensa pahan kerran, jopa niin että venäläiset ja valkovenäläiset hallitsijat saattavat jo hermostua omien maittensa sisäisestä tilasta. En todellakaan usko, että Venäjä palauttaa vanhan vallan Ukrainaan väkisin, aseilla.

Mutta mitä tapahtuu tämän jälkeen? Pahimmat skenaariot ovat meidänkin kannaltamme pelottavia.

Perusasetelma ei ole muuttunut viimeisten kahden ja puolen vuosisadan aikana. Erästä isoa radiotyötä varten minulla on ollut Itävallan keisarikunnan päälehden Wiener Zeitungin vuosikertoja 1780- ja 1790-luvuilta. Silloin Itävalta ja Venäjä kävivät turkkilaissotaa, ja jälkimmäinen otti Krimin ja Ukrainan alueet haltuunsa. Wiener Zeitungin uutisointi on ymmärrettävästi kritiikistä vapaa, ja niinpä saamme lehdestä lukea, miten keisarinna on - paikallisten asukkaitten onnea ja hyvinvointia edistääkseen - hyväntahtoisesti määrännyt uusille alueille venäjän ainoaksi käyttökieleksi...

Moskoviitit ovat kautta historiansa olleet laajentumishaluisia imperiuminrakentajia. Sen tietää jokainen rajanaapuri halki historian. Tätä taustaa vasten Ukraina saattaa vielä pitkään joutua kärsimään henkitoreissaan. Siitä heillä on pitkä ja katkera kokemus.

Päivitys 26.2.14: Venäjän diktaattori on määrännyt siiret sotaharjoitukset Ukrainan rajalle. Nyt se Harmageddon sitten siis alkaa.

Urheilun puolustus

Kerttu Niskanen (Lehtikuva, napattu Ylen sivuilta)

Sosiaalisessa mediassa on meneillään hirmuinen puhku ja puhina. Henkilökohtaisilta närkästymisiltäkään ei ole vältytty. En nyt tarkoita politiikkaa enkä sukupuolineutraalia avioliittohanketta, vaan Sotshin olympiakisoja ja urheilua yleensä.

Minun Facebook-kavereistani ehkä puolet ovat innolla seuranneet kisoja ja Suomen menestymistä. Toinen puoli synkistelee piinaviikkojensa kanssa, ja esittää milloin mitäkin happamia kommentteja. Lyhennettyinä lauseina esimerkiksi näin: 

"Ei Suomi mitään kultaa saanut, vaan Jauhojärvi ja Niskanen",

"Ei todellakaan kiinnosta katsella nationalistista kiihkoilua",

"Putinin kisat ovat syvältä", tai

"Ei tässä muitakaan piikkiporukoita ylistellä".

Joskus kommenteissa vilahtaa synkkä omaviha, katkera kateus miljoonapalkkioista, tai poliittinen kiihkoilu.

Minusta tämä on yksinomaan lapsellista, kohtuutonta ja vähäjärkistä. Suurissa urheilukilpailussa esiintyvät alan ammattilaiset, jotka ovat päässeet kansainväliselle tasolle hirmuisen työmäärän, ankarien kieltäymysten ja rautaisen tahdonvoiman avulla. Nämä ammattilaiset muistuttavat monessa suhteessa aivan toisten alojen menestyjiä, olivatpa he sitten shakinpelaajia, muusikoita, näyttelijöitä, fyysikoita, puuseppiä tai tietokoneohjelmoijia.

Se mikä urheilusuorituksissa monia viehättää on kilpailuihin liittyvä dramatiikka ja niinsanotun henkisen kantin osuus. Monia viehättää myös pienestä maasta tulevien urheilijoiden mahdollisuus voittaa suurten ja rikkaiden maiden edustajia. Tässä suhteessa urheiluun liittyy myös annos patrioottista innostusta. Se ei ole sen vaarallisempaa kuin ylpeillä vaikkapa Linus Torvaldsin tai Esa-Pekka Salosen tai Angry Birdsien suomalaisuudesta: meidänkin pienestä syrjäisestä maastamme voi tulla kansainvälisiä huippuammattilaisia! Miksei siis minustakin?

Minusta urheiludramatiikassa on mielenkiintoisinta sen henkiset ulottuvuudet. Joku yksilö tai joukkue saattaa osoittaa häikäisevää lujuutta vaikeassa tilanteessa. Sellaisia ovat monet suomalaiset jääkiekkojoukkueet jotka kasvavat ottelu ottelulta yhä parempaan viisikkopeliin, tai vaikkapa Virpi Kuitunen, jonka jäätävän viileä itsetuntemus ja tahdonvoima ihastuttivat joitakin vuosia sitten. Sotshissa on myös ollut hyviä hetkiä tässä mielessä, myös suomalaisten kohdalla.

Jotkut suomalaiset häpeilevät vaikkapa hiihtoa vanhanaikaisena ja maalaismaisena lajina, ja liputtavat muodikkaampien lajien puolesta. Tämä on suunnilleen samaa kuin väittely siitä kumpi on parempi moottoripyörä, Harley Davidson vai Kawasaki. Jotkut tuhahtelevat, ettei naisten jääkiekko ole mitään jääkiekkoa, mutta Kanadan ja USA:n välinen loppuottelu kertoi kyllä toista.

Joidenkin mielestä urheilijat ovat yksinkertaisia maalaisia, navettapolulla harjoitelleita turvenuijia. Tämä osoittaa vain suurta asiantuntemattomuutta. Huipulle noustaan niin kaupungeista kuin maaseudulta. Moni huippu on väitellyt tohtoriksi, vielä useammilla on akateeminen loppututkinto, ja kielitaitoa löytyy  hämmästyttävän paljon. Sami Jauhojärvi kuulemma puhui haastattelussa mainiota saksaa.

Valtiolliselle tasolle on noussut moni urheilija nimenomaan kykyjensä, ei vain kuuluisuutensa vuoksi.

Eihän kaikkien ole pakko olla kiinnostuneita urheilusta. Mutta urheilun intohimoinen ja äänekäs halveksiminen kertoo lähinnä tietämättömyydestä tai pöyhkeästä itsekorostuksesta. Se joka tuntee itsensä liian hienoksi pitämään urheilusta, ei ehkä tarkemmin katsoen ole muuta kuin pörhistelevä riikinkukko.

Taitavan ammatti-ihmisen työskentelyn seuraaminen on sekä kokemuksellista että myös älyllisesti valaisevaa. Olipa ammattilainen sitten millä alalla tahansa.

Heinäkuu (video)

Aaro Hellaakoski oli runoileva maantiedemaisteri, ja vaelsi aivan 1920-luvun alussa Suur-Saimaan alueen geologista historiaa tutkimassa. Tutkimus ilmestyi vuonna -22, mutta jo edellisenä vuonna ilmestyi Hellaakosken neljäs runokokoelma Elegiasta oodiin. Tässä vaiheessa alkoi jo näkyä ensimmäisiä merkkejä hänen syvällisestä luontorunoudestaan, tähänastisena huippuna runo Heinäkuu.

Koska Hellaakoski oli "minun runoilijani" jo kouluajoista alkaen, tein jo poikana ensimmäisen yrityksen Heinäkuun säveltämiseksi. Siitä tuli vähän sellainen ralli, eikä se kyennyt tunkeutumaan kovin syvälle runoon. 1970-luvulla olin työhön kypsempi, ja kappaleesta tuli nk. läpisävelletty teos 7 soittajalle ja lauluäänelle, kaikki äänet keskenään samanarvoisina. Enemmän tai vähemmän yhtä aikaa esiintyvät kaikki lauletut melodiajaksot ja niiden muunnelmat milloin milläkin soittimella tässä barcarole-tyyppisessä kudoksessa, joka perustuu vain kahden tahdin pituiseen toistuvaan sointujaksoon.

Soittimet ovat kaksi viulua, alttoviulu, sello, kontrabasso, oboe ja piano, ja kappaletta ei yksinkertaisesti voi sovittaa muunlaisille yhtyeille. Se ei siis ole laulu jota voisi julkaista Toivelaulukirjoissa pianosäestyksen tai sointumerkkien kanssa. Se on esitettävä juuri partituurin mukaisena - tai ei sitten ollenkaan.

Tein videon valkeakoskilaisen mestariluontokuvaajan Jorma Aholan heinäkuisista kuvista. Kuvat kulkevat vielä omaa rataansa musiikin ohella ja muodostavat vielä yhden kerroksen tämän luontoelämyksen tihentämiseksi. Tässä on se video:



Ja tässä ovat Hellaakosken mestarilliset säkeet:

Kuljin, kuljin kankahilla
kesän kultaisen.
Nukuin metsätaipalilla
alla kuusien.
Pihka tuoksui, kilvan kukki
ruohot, kanervat,
puusta puuhun kutoi lukki
seitit hohtavat.

Luokse tullen, luota mennen
liukuu heinäkuu.
Eilinen lie ollut ennen.
Huomen unohtuu.
Mistä tullen, minne kulki?
— tieskö itsekkään?
Luonto sylihinsä sulki,
metsä huumas pään.

Rakkauden lajeja on enemmän kuin rakastajia ja rakastettuja yhteensä

Sain tehtäväkseni pitää luennon Valkeakosken pääkirjastossa ensi keskiviikkona. On menossa jonkinlaiset rakkausviikot, ja aiheeni on tämän mukaisesti "Romaaneja ja runoja rakkaudesta". Yllä on eräs kuva esityksestäni. Siinä nuori nainen lukee kirjaa ääneen, ja toiset kuuntelevat tunnekuohun vallassa. Kyseessä on tietysti rakkausromaani, eikä aivan mikä tahansa. Se on kirja joka levisi kuin huumaus halki Euroopan, ja teki kirjoittajastaan kansainvälisen kuuluisuuden. Se kertoo nuorukaisen kiihkeästä rakastumisesta neitoon, joka ei vastaa hänen tunteisiinsa vaan nai toisen. Seurauksena on kituminen tuskassa, ja lopulta ratkaisu: kuula kalloon.
Kirja, joka aiheutti kuulemma oikean itsemurhien epidemian, on tietysti Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset vuodelta 1774, kirja jota tekijä itse vanhemmiten aika lailla häpesi. Mutta olipa kirjassa kyse varsin keskeisestä ja monien tuntemasta asetelmasta tämän ylen vakavan, rakkaudeksi kutsutun mielenhäiriön piirissä.
Sillä psykoosistahan rakkaudessa useinkin on kysymys. Se on monimutkainen kemiallinen prosessi joka saattaa kohottaa kokijansa taivaallisiin onnentunteisiin, mutta myös helvetillisiin tuskiin. Kirjallisuudessa nämä hankalammat vaihtoehdot ovat ymmärrettävistä syistä yleisempiä, mutta poikkeuksiakin on.
Rauhallista toisiinsa kiinni kasvamista ja pysyvää parisuhdetta edustavat esimerkiksi muinaiskreikkalainen Dafnis ja Khloē -romaani tai Hellaakosken rakkausrunous.
Sivustakatsojan tuska ja mustasukkaisuus on tietysti Wertherissä keskeinen, mutta yleinen vaikkapa Heinen Lyrisches Intermezzo -runoissa ja Robert Schumannin niiden pohjalta säveltämässä laulusarjassa Dichterliebe, sekä vaikkapa Kantelettaren runossa "Jo on maattu marjaseni, jo levätty lintuseni":
Tietäisinkö, ken makasi,
lempilintuni lepäsi;
parempi hänen olisi
kun olisi maassa maannut, 
maassa mustina matoina,
ilman maasta nousematta,
pystyhyn kykenemättä.

Tässä kauniissa tahitilaisessa runossa kertoja on selvästi alistunut osaansa. Mitä aikaisemmin on tapahtunut jää kertomatta (suomennos minun): 

Keskeytynyt parisuhde: Orfeuksen ja Eurydikēn tarinassa se tapahtuu traagisesti, suomalaisessa kansanlaulussa "Vanha kulta ja uusi kulta" toisen osapuolen höyräännyttyä epätyydyttävään suhteeseen:
Metsän korvess kulkeissani kirjoittelin lumeen:
Vanhan kullan laulu kuuluu uuden kullan uneen.
Marmorikivest on lattia ja peilinlasista ovi.
Eikä se uuden kullan sormus sormeheni sovi. 

Eräs muunnelma aiheesta on Juhani Ahon Juhassa, jossa vaimo häikäistyy viettelijämestari Shemeikan puheista ja jättää körmyselkämiehensä. Tämä tarina päättyy traagisesti oikeastaan molempien kohdalla. Tässä meillä on mukana myös klassinen aihepiiri
Viettelijä, joka voi onnistua tai olla onnistumatta, tai onnistua vain puoliksi (jolloin mielenkiinto kohdistuu tietysti siihen saako vietelty anteeksi, vai miten siinä lopulta käy). Vietelty voi olla kumpaakin sukupuolta, kuten Faustin Margarethe tai Tannhäuser-oopperan nimihenkilö.
Viettien vietävänä. Voisin tähän panna esimerkiksi kaksi näennäisesti täysin erilaista suomalaista romaania, nimittäin Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta ja Mukan Tabu. Edellisessä tosin on joukko yhden henkilön peräjälkeisiä suhteita tai edes lähestymisiä, jälkimmäisessä taas äidin ja hyvin nuoren tyttären kilpailu samasta miehestä.
Tavottamaton, ehkä myös 'platoninen' rakkaus. Etsimättä tulee mieleen esimerkiksi Joel Haahtelan kaunis fantasia Elena.

Ja sitten meillä on valtava määrä rakastavaisten kohtaamista käsittelevää kirjallisuutta, alkaen vaikka Walther von der Vogelweiden runosta "Lehmusten alla" noin vuoden 1200 tienoilta - tai Goethen astetta kultivoituneemmista Roomalaisista elegioista.
*
Tähän asti tultuani turhaudun toden teolla. Olen vasta raapaissut pintaa, sillä erilaisia rakkauksia on tietysti yhtä monta kuin on rakastajaa - ja vielä lisättynä rakkauden kohteilla. Rakkaudet eivät rajoitu ikään eivätkä sukupuoliin, ne saattavat ottaa mitä mielikuvituksellisimpia muotoja ja käytäntöjä, eivätkä ole alistettuja eri yhteiskuntien moraali- tai sopivaisuustottumuksille. Jotkut rakkaudet saattavat olla jonkin ympäristön mielestä sairaita tai epäsopivia, jonkun muun ympäristön parissa jopa tavallisia. Niitä voi myös olla monia yhtä aikaa - polyamoria on mahdollinen siinä missä monogamiakin.

Pidän mahdollisena myös rakkautta ihmisen kaltaiseen koneeseen, jota itse kehittelin taannoin kertomuksessani vanhasta miehestä ja gynoidista nimeltä Mimì. En ole tässä ihan yksin, sillä scifi-kirjallisuudessa on monia erinomaisiakin esimerkkejä tällaisista ajatuksista.

Enkä vielä ole maininnut rakkautta abstrakteisiin kohteisiin, enkä ole myöskään vielä käyttänyt sanaa seksi. Ja kun se sana nyt tuli mainituksi, onkin syytä lopettaa - hyvän sään aikaan...

Lohikäärmeleija, vietnamilaisen pojan runo sodan ajalta

Vietnamin julkaistulla runoudella on yli 1000-vuotinen historia. Runojen kirjoittaminen alkaa usein jo lapsuudesta. Ostin muinoin Itä-Berliinistä kirjasen johon oli koottu lasten kirjoittamia runoja julman sodan ajoilta. Varsinkin yksi niistä, 13-vuotiaan Tran Dang Khoan Lohikäärmeleijani teki minuun vaikutuksen. Suomensin sen saksalaisesta käännöksestä, ja tein siitä laulun. Tässä runossa ei mässäillä sodan kuvilla; ne vain vilahtavat ohi kaiken optimistisen leijanlennätyksen seassa. Se että pojan leija soi, ei ole runollinen metafora, vaan realismia. Soivat leijat ovat Vietnamissa suosittu perinne.



Laulun sanat menevät suomeksi näin:

Lohikäärmeleijani on tuulta täynnä,
ja sen laulu soi.
Viime tähdet sammuvat taivaalla, 
ja leija kuin puolikuu
täynnä tuulta, hopeainen venhe, 
ja sen laulu soi
yli taivaankaaren hopeaisen virran 
rantoja, äärtä vailla.
Minun leijani korkealla täynnä tuulta, 
tuuli täynnä soittoa sen.
Kotikyläni bambut kumartavat, riisi vihertää kypsyen.
Oi veljeni sotilas marssillasi, 
nuori siskoni traktorin penkillä, 
kuulkaa leijani laulua lentävää 
alla kultaisen auringon!
Minä kiinnitän leijani nuoran 
tähän paikkaan pellollamme, 
johon kuopan on tehnyt pommi. 

Tyttö, tuuli, ja rakkaus

Claes Andersson, psykiatri, runoilija, jazzmuusikko ja ministeri teki joskus 60-luvun lopulla tämän suurenmoisen runon, jossa tyttö ja tuuli kietoutuvat toisiinsa loputtomasti muuntuvana kudoksena, kuin permutaatioiona ikään. Pakkohan minun oli aikoinaan tehdä runosta oma versio. Levyllä "Viatonten valssi" toimii pianistina puolalainen jazzmestari, jonka nimi minulta juuri nyt on kadoksissa.  Itse en näet osaa soittaa jazziksi.



Suurenmoinen runo on tässä:

Hon går med vinden i sitt hår

Jag älskar hennes sätt att gå

Jag älskar hennes sätt att gå

med vinden i sitt hår

Jag älskar sättet 

vinden går i hennes hår

och vindens sätt 

att gå i hennes hår

Jag älskar när hon går

Jag älskar hennes sätt att 

gå med vinden i sitt hår

Jag älskar vindens sätt med hennes hår

Jag älskar vindens sätt att gå i hennes hår

Jag älskar henne 

då hon går med vindens sätt att gå i hennes hår

Jag älskar henne och jag älskar vinden 

när hon går med vinden i sitt hår

och vindens sätt att älska hennes hår

Jag älskar henne när hon går

med vinden i sitt hår

70 vuotta sitten: Juoksua palavan Helsingin halki

Tänään 6.2.2014 illalla tulee kuluneeksi 70 vuotta Helsingin ensimmäisestä suurpommituksesta. Kukaan mukana olleista ei voi unohtaa tuota kauhujen iltaa ja yötä. En minäkään, ja sen vuoksi julkaisen vanhan kertomukseni uudelleen. Vaikka meidän kokemuksemme olivat lieviä verrattuna vaikka vain Saksan kaupunkien kokemaan tuhoon, toivon ettei samanlainen enää toistuisi missään eikä milloinkaan. Odotusarvo ei tosin ole kovin hyvä tänäänkään. 

Sunnuntaina helmikuun 6. päivänä 1944 olin melkein 7½-vuotias valmistavan koulun tokaluokkalainen. Päivällä oli leikitty naapuritalon lasten kanssa, ja mahdollisesti käyty aamupäivällä Kaivopuistossa. Ehkäpä naapuritalon vähän nuorempi Maija oli siellä mukana. Jos oli, olimme tulleet eri aikaan ja eri tietä kotiin. Niin meidän Kaivarinretkemme yleensä päättyivät.

Kello viiden tienoissa oli syöty päivällinen. Isä oli kotona. Vaikka hän oli Itä-Karjalaa armeijajohtoisesti jälleenrakentavan Vako Oy:n palveluksessa, ei hänen tarvinnut koko aikaa olla vallatuilla heimoalueilla. Helsingissä tapahtui byrokratiasta suurin osa. Kello kuuden jälkeen illalla oli läksyjenteon aika. Kymmentä vaille seitsemältä alkoivat hälytyssireenit ulvoa. Useimmiten hälytykset olivat olleet turhia, mutta sammutimme kuitenkin valot ja lähdimme parruin tuettuun kellariin.

En muista, oliko ennen hälytystä kuulunut sitä pahaenteistä ääntä, joka minulle on jäänyt sodan äänistä uhkaavimmaksi ja pelottavimmaksi. Kun ryssän pommikonelaivueet olivat meren yllä matkalla kohti Helsinkiä, niiden äänen kuuli jo kauan ennen kuin mitään hälytyksiä edes annettiin. Oikeastaan sitä ylimatalaa ääntä ei ensin edes kuullutkaan, sen tunsi vatsanpohjassa. Mutta hälytyksen jälkeen koneitten jylinä kuului selvästi kellariin asti.

Siellä emme ehtineet istua kauankaan heikon lampun valossa, äiti, minä, 4-vuotias pikkusisko ja ½-vuotias vauvaveli, kun alkoi kuulua ilmatorjuntatykkien yhtämittaista ääntä ja sitten taloa vavisuttavia räjähdyksiä. Heti siinä tajusimme, että nyt oli tosi kysymyksessä. Räjähdykset ja tärinä kuuluivat yhä lähempää, ja kellarin katosta irtoili palasia ja pölyä päällemme. Hyökkäystä kesti pitkälti kolmatta tuntia. En muista, kuuluiko sen päätteeksi vaara ohi -merkkiä, mutta jossain vaiheessa menimme asuntoon katsomaan vaurioita. 

Vinosti vastapäinen talo paloi. Kadulla oli röykkiöittäin huonekaluja ja muuta tavaraa, ja palomiehet yrittivät osua liekkeihin. Kaikki meidän ikkunamme olivat säpäleinä yhtä lastenhuoneen ikkunaa lukuunottamatta, lattiat olivat lasinsirpaleitten peitossa, ja oli kylmä. Me keräsimme tärkeimmät tavarat ja vaatteet laukkuihin, ja lähdimme etsimään turvallisempaa kalliosuojaa. Jo siinä vaiheessa huomasimme, että pommeja oli satanut Eiran mäelle suuri määrä. Muutamien kymmenien metrien säteellä ainakin viisi taloa oli saanut osuman. Tulipalot valaisivat joka suunnalta pimeää kaupunkia, josta katuvalot luonnollisesti oli sammutettu.

Lähin kalliosuoja sijaitsi Johanneksen kirkon alla, Norssia vastapäätä. Se oli kuitenkin täynnä, ja meidän oli jatkettava pakoa Norssin ohi, ja alas Korkeavuorenkatua Diana-puistoon. Yrjönkadultakin oli pääsy Erottajan valtavaan kallioluolaan, ja sinne me pääsimme istumaan pitkille puupenkeille. Olimme ilmeisesti lähteneet kotoa kymmenen maissa, ja ehkä tuntia myöhemmin olimme Erottajan suojassa. Jo oli aikakin, sillä puolilta öin hyökkäys alkoi uudelleen. Vihollinen oli päättänyt tuhota Helsingin. Pommien räjähdykset tärisyttivät koko kallioluolaa, ja paukkeeseen sekaantui ihmisten voihke ja itku suuressa hallissa.

Aamuhämärän aikoihin lähdimme Erottajalta kohti Katajanokkaa. Tulipalot punersivat joka suunnalla, mutta isovanhempien talo oli välttynyt tuholta. Siellä aikuiset puhuivat salissa kiihkeästi keskenään, ja puhelin soi tämän tästä. Minä seisoin pimeässä eteisessä, kun kuulin postiluukun kolahtavan. Uusi Suomi putosi luukusta niinkuin aina aamuisin, mutta nyt sen etusivun yli oli vedetty valtava otsikko: SUURPOMMITUS HELSINGISSÄ. Yhäkin muistan sen pikkupojan mieleen syöpyneen sarkastisen huvittuneisuuden. Kas kas, olipa hyvä että sanomalehti kertoi tuon uutisen! Enpä olisi muuten tiennytkään!

Jälkeen päin ihmettelen lehtitalon sinnikästä toimintaa. Vailla sähköä, pommien räjähdellessä, lehteä tehtiin sitkeästi, saatiin painetuksi, ja lopulta siirretyksi lehdenjakajillekin. Heitäkin oli siis ilmaantunut töihin aamuvarhain kaikesta huolimatta!

Helsingin massaevakuointi alkoi ilmeisesti saman tien, ja mekin lähdimme Lopelle sukulaistaloon. Isä jäi tietysti kaupunkiin, korjaamaan tai peittämään ikkunoita, ja ilmeisesti tekemään muitakin upseerille kuuluvia töitä. Meni runsas viikko maalla, kun talonväki alkoi huudella kiihtyneesti. Ulkona näin että eteläinen taivaanpuolisko loimusi punaisena, ja kuului niin lentokoneitten kuin tykkienkin jylinää. Ryssä oli tullut takaisin. Ja se tuli kymmenen päivän kuluttua vielä kerran.

Me olimme maalla syksyn alkuun asti. Minä opin tuon talven ja kesän aikana suuren määrän maalaistalon töitä. Sotatoimet olivat päättyneet syyskuun 5. päivänä, ja ainakin silloin koulut pääsivät alkamaan uudelleen. Koti oli ilmeisesti saatu korjatuksi asuttavaan kuntoon. Myöhemmin olen lukenut, että ikkunalasista vallitsi suuri pula, niin että jotkut saivat korjatuksi ikkunansa vasta lokakuun aikana.

Helsingin ilmatorjunnan sankarillinen ja tehokas toiminta on jäänyt sotahistoriaan ainutlaatuisena. Vain nelisen prosenttia pommeista putosi varsinaiseen kaupunkiin. Tämä oli ihmetyksen paikka syyskuussa saapuneille venäläisille, joille oli kevättalvella syötetty aivan päinvastaista tietoa. Mutta venäläiset viipyivät Suomessa kolme vuotta, ja yksi heidän haltuunsa ottamistaan taloista oli aivan meitä vastapäätä Armfeltintiellä, entinen ja taas nykyinen Latvian suurlähetystö. Siitäkin riittäisi kerrottavaa yllin kyllin.