Lohikäärmeleija, vietnamilaisen pojan runo sodan ajalta

Vietnamin julkaistulla runoudella on yli 1000-vuotinen historia. Runojen kirjoittaminen alkaa usein jo lapsuudesta. Ostin muinoin Itä-Berliinistä kirjasen johon oli koottu lasten kirjoittamia runoja julman sodan ajoilta. Varsinkin yksi niistä, 13-vuotiaan Tran Dang Khoan Lohikäärmeleijani teki minuun vaikutuksen. Suomensin sen saksalaisesta käännöksestä, ja tein siitä laulun. Tässä runossa ei mässäillä sodan kuvilla; ne vain vilahtavat ohi kaiken optimistisen leijanlennätyksen seassa. Se että pojan leija soi, ei ole runollinen metafora, vaan realismia. Soivat leijat ovat Vietnamissa suosittu perinne.



Laulun sanat menevät suomeksi näin:

Lohikäärmeleijani on tuulta täynnä,
ja sen laulu soi.
Viime tähdet sammuvat taivaalla, 
ja leija kuin puolikuu
täynnä tuulta, hopeainen venhe, 
ja sen laulu soi
yli taivaankaaren hopeaisen virran 
rantoja, äärtä vailla.
Minun leijani korkealla täynnä tuulta, 
tuuli täynnä soittoa sen.
Kotikyläni bambut kumartavat, riisi vihertää kypsyen.
Oi veljeni sotilas marssillasi, 
nuori siskoni traktorin penkillä, 
kuulkaa leijani laulua lentävää 
alla kultaisen auringon!
Minä kiinnitän leijani nuoran 
tähän paikkaan pellollamme, 
johon kuopan on tehnyt pommi.