Urheilun puolustus

Kerttu Niskanen (Lehtikuva, napattu Ylen sivuilta)

Sosiaalisessa mediassa on meneillään hirmuinen puhku ja puhina. Henkilökohtaisilta närkästymisiltäkään ei ole vältytty. En nyt tarkoita politiikkaa enkä sukupuolineutraalia avioliittohanketta, vaan Sotshin olympiakisoja ja urheilua yleensä.

Minun Facebook-kavereistani ehkä puolet ovat innolla seuranneet kisoja ja Suomen menestymistä. Toinen puoli synkistelee piinaviikkojensa kanssa, ja esittää milloin mitäkin happamia kommentteja. Lyhennettyinä lauseina esimerkiksi näin: 

"Ei Suomi mitään kultaa saanut, vaan Jauhojärvi ja Niskanen",

"Ei todellakaan kiinnosta katsella nationalistista kiihkoilua",

"Putinin kisat ovat syvältä", tai

"Ei tässä muitakaan piikkiporukoita ylistellä".

Joskus kommenteissa vilahtaa synkkä omaviha, katkera kateus miljoonapalkkioista, tai poliittinen kiihkoilu.

Minusta tämä on yksinomaan lapsellista, kohtuutonta ja vähäjärkistä. Suurissa urheilukilpailussa esiintyvät alan ammattilaiset, jotka ovat päässeet kansainväliselle tasolle hirmuisen työmäärän, ankarien kieltäymysten ja rautaisen tahdonvoiman avulla. Nämä ammattilaiset muistuttavat monessa suhteessa aivan toisten alojen menestyjiä, olivatpa he sitten shakinpelaajia, muusikoita, näyttelijöitä, fyysikoita, puuseppiä tai tietokoneohjelmoijia.

Se mikä urheilusuorituksissa monia viehättää on kilpailuihin liittyvä dramatiikka ja niinsanotun henkisen kantin osuus. Monia viehättää myös pienestä maasta tulevien urheilijoiden mahdollisuus voittaa suurten ja rikkaiden maiden edustajia. Tässä suhteessa urheiluun liittyy myös annos patrioottista innostusta. Se ei ole sen vaarallisempaa kuin ylpeillä vaikkapa Linus Torvaldsin tai Esa-Pekka Salosen tai Angry Birdsien suomalaisuudesta: meidänkin pienestä syrjäisestä maastamme voi tulla kansainvälisiä huippuammattilaisia! Miksei siis minustakin?

Minusta urheiludramatiikassa on mielenkiintoisinta sen henkiset ulottuvuudet. Joku yksilö tai joukkue saattaa osoittaa häikäisevää lujuutta vaikeassa tilanteessa. Sellaisia ovat monet suomalaiset jääkiekkojoukkueet jotka kasvavat ottelu ottelulta yhä parempaan viisikkopeliin, tai vaikkapa Virpi Kuitunen, jonka jäätävän viileä itsetuntemus ja tahdonvoima ihastuttivat joitakin vuosia sitten. Sotshissa on myös ollut hyviä hetkiä tässä mielessä, myös suomalaisten kohdalla.

Jotkut suomalaiset häpeilevät vaikkapa hiihtoa vanhanaikaisena ja maalaismaisena lajina, ja liputtavat muodikkaampien lajien puolesta. Tämä on suunnilleen samaa kuin väittely siitä kumpi on parempi moottoripyörä, Harley Davidson vai Kawasaki. Jotkut tuhahtelevat, ettei naisten jääkiekko ole mitään jääkiekkoa, mutta Kanadan ja USA:n välinen loppuottelu kertoi kyllä toista.

Joidenkin mielestä urheilijat ovat yksinkertaisia maalaisia, navettapolulla harjoitelleita turvenuijia. Tämä osoittaa vain suurta asiantuntemattomuutta. Huipulle noustaan niin kaupungeista kuin maaseudulta. Moni huippu on väitellyt tohtoriksi, vielä useammilla on akateeminen loppututkinto, ja kielitaitoa löytyy  hämmästyttävän paljon. Sami Jauhojärvi kuulemma puhui haastattelussa mainiota saksaa.

Valtiolliselle tasolle on noussut moni urheilija nimenomaan kykyjensä, ei vain kuuluisuutensa vuoksi.

Eihän kaikkien ole pakko olla kiinnostuneita urheilusta. Mutta urheilun intohimoinen ja äänekäs halveksiminen kertoo lähinnä tietämättömyydestä tai pöyhkeästä itsekorostuksesta. Se joka tuntee itsensä liian hienoksi pitämään urheilusta, ei ehkä tarkemmin katsoen ole muuta kuin pörhistelevä riikinkukko.

Taitavan ammatti-ihmisen työskentelyn seuraaminen on sekä kokemuksellista että myös älyllisesti valaisevaa. Olipa ammattilainen sitten millä alalla tahansa.