Naisten päivänä

Tässä on akileija muinaisen asuntoni pihamaalta. Ojennan sen näin virtuaalisesti kaikille naisille, ihan siitä huolimatta että sattuu olemaan joku pahuksen virallinen naisten päivä. Mutta sopiipa sitten sanoa pari selittävää sanaakin.

Oli tässä joku päivä sitten kansainvälinen kahvila täällä opiskeleville tai asuville muualta tulleille. Esittelin siellä joitakin historiallisia syitä sille, että Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa joka julisti myös naisille ääni- ja vaalioikeuden. Tämä muinainen perinne yhdistettynä suomalaisten käytännölliseen asenteeseen ja turhan hienostelun välttämiseen on johtanut myös siihen, että monet koti- ja ulkomaiset asiantuntijat ovat moittineet suomalaisia naisia rumiksi tai välinpitämättömiksi ulkonäöstään.

Tottahan se siinä mielessä onkin, että täällä näkee eri ikäisiä pariskuntia kävelyllä uniseksiseen tuulipukuun sonnustautuneina, käytännölliset matalakorkoiset kenkärajat jaloissaan, kun taas rajan yli Venäjälle tai Eestiin kuljettaessa vastaan tulee mitä näyttävimpiä ja viimeisen päälle viilailtuja ihmetyksiä korkeissa koroissaan. Tosi kauhuissani olin, kun ensi kertaa kävelin Rooman katuja. Vastaan purjehti synkkäilmeisiä, selvästi uhkaavalla itsetunnolla aseistautuneita muoti- ja kasvomaalisalonkien kautta kulkeneita hirmuja, joiden tieltä oli viisainta väistyä syrjemmäs. Jopa muinaiset ylikoreat husaarit ja ratsuväenupseerit tuntuvat heihin verrattuina pehmonalleilta.

Minun käsitykseni naisista on aivan toinen. Ehkä se sitten on suomalainen tai peräti maalainen. Minun mielestäni nainen on parhaimmillaan au naturel, saunatuoreena, iho punakkana ja tukka märkänä roikkuen. Tai otan jonkun mielestä ehkä säädyllisemmän mielikuvan: navettapolulla paljasjaloin kulkeva emäntä tai piikapoloinen, jotain päälle heitettynä ja tukka vähän jo rispaantuneesti letillä, tai sellaisena kuin kesätuuli sen on hetkellisesti muotoillut.

Enkä kykene sanomaan pahaa sanaa setä ja täti Tuppuraisestakaan, vanhasta jo kauan yhdessä olleesta parista, jonka lapset jo ajat sitten ovat lentäneet kukin taholleen, jolla ei välttämättä ole paljonkaan uutta sanottavaa toisilleen, ukko ulkonaisesti vähän jörö, akka välillä ukolle pirskahteleva. Mutta siinä he eteisessä pukevat ylleen samanlaiset ulkoiluvaatteet tai sen parjatun tuulipuvun, ja lähtevät liikkeelle. Ja ovat ihan tyytyväisiä. Mitä tässä nyt paljon on enää sanottavaakaan, he ehkä ajattelevat, mutta ilmankaan ei hennoisi olla.

Ovathan naiset toki välillä ylen hankalia. Kuukausikierto sotkee toisten mielen, toiset taas ovat pohjattoman epävarmoja itsestään. Sellaisen nähdessään miehelle saattaa tulla helliä tunteitakin, mutta aut'armias niitä liialti näyttämästä! Uskon kuitenkin että kiukkuinenkin akka on kesytettävissä, kun kärsivällisesti antaa sen päästellä höyryjä, ja on sittenkin vielä ystävällinen. Ei se loputtomiin jaksa äksyillä, vaan saattaapa tarjota kahvinkin ja vähän nisuakin sen oheen.

Koko maailman tulevaisuus on kumminkin naisen hartioila, vaikkei hän itse sitä edes huomaisi. Hänen täytyy katsoa, että pentujen perimälaatu on kelvollinen, ja niiden elämä turvattu. Nainen on yleensä se joka suostuu parisuhteeseen, ja tilastojen mukaan myös pääasiassa sen katkaisee. Naisilla vain usein on ylen huono miesmaku. Ehkä he joskus luulevat itsestään liikoja, ja arvelevat kyllä tuonkin rentun parantavansa, kunhan tarpeeksi rakastavat.

Ovelia ja kovin kieroja naiset ovat, mutta siksi juuri niin vaikeasti vastustettavia ja suloisia. Siitä symbolina olkoon Pierre Cot -nimisen ranskalaistaiteilijan maalaus Kevät: