Auto ja minä

Professori Pentti Murole, liikennesuunnittelija ja asemakaavoittaja, julkaisi tämän heinäkuun alussa blogissaan jutun joka alkaa naisesta mutta päätyy nopeasti autoihin: "Mitsubishi ja mies sekoaa". Juttu käy läpi miehen omaa suhdetta erilaisiin autoihin aina nuoruudesta lähtien, ja koska hän on minua vanhempi, hänellä on myös aktiivisessa kokemuksessaan vanhempia autoja kuin minulla.

Jos itse kerron omasta suhteestani autoihin, ainoa keino kilpailla Muroleen kanssa on vedota lapsuuteen. Koska isoisäni Walter R. oli Stockmannin toimitusjohtaja, saimme joskus käyttöömme tärkeille matkoille lainaksi firman auton, kai 1937 mallisen Hudsonin, jota isäni ajoi hyvin hyvin varovasti. Tämä Hudson on epäilemättä vaikuttanut omiin käsityksiini perusauton ulkonäöstä. Kuvassa vuodelta 1938 isoisä seisoo Hudsonin takana, ja olen tuonut parkkipaikalle myös oman autoni, jonka merkkiä en tiedä:

Ruotsalaisessa värikuvalehti Allersissa oli jonain sodanjälkeisenä vuonna keräilyliitteenä autoja. Lehti tuli isoäidille, joka talletti keräilyautot minulle. (Tietäisinpä missä ne ovat nyt!). Muistan että varsinkin tällainen Tatra vauhtisiipineen vuodelta -34 teki vaikutuksen. En muista nähneeni sitä luonnossa, mutta sen muistan miten maalta palattuani loppukesällä -47 kävelin Kauppatorilla ja näin ensi kertaa uusia amerikkalaisia autoja. 11-vuotiaan pojan mielestä ne olivat maailman kiiltävimpiä ja kauneimpia, ja niinpä muistan sanoneeni ääneen aina sellaisen nähdessäni, ulkomaan kielellä: "Ou jees!". Mutta tässä siis se tšekki-insinöörien mestarinäyte Tatra 77:

Sitten tuli aikuisuus, palkkatyö, ja aika hankkia oma auto. Pentti Muroleen tavoin ihailin Citroënin futuristista ID-autoa:

Mutta koska valitsemallani alalla tulonmuodostus sitten oli huomattavasti Muroletta vähäisempi (hän nimittäin lopulta onnistui täyttämään toiveensa), kallistuin käytännöllisimpään ratkaisuun, vuoden 1963 kuplafolkkarin Standard-malliin. Se oli paljon halvempi kuin saman vuoden vakiomalli, sillä vuoden -63 peltien sisällä oli vuoden -52 osat. Ohjaus meni leikkiautojen tapaan suoraan pyöriin, ja vaihteitten käytössä piti turvautua välikaasuihin ja kaksoispoljentaan. Eipä autoa sitten tarvinnutkaan juuri lainata muille. Alunperin punainen, sittemmin isompien peltitöitten jälkeen kullanvärinen (värisokea katsastusmies väitti sitä kyllä kerran ruskeaksi!) Kuplani oli nimenomaan työjuhta, jolla ajoin ympäri Suomea, Ruotsia ja Norjaa. Jostain syystä siitä ei ole paljon kuvia; löysin oikeastaan vain tämän vanhan kesäretkikuvan, jossa sateen ja kuran peitossa oleva laite on vain raamina nuorten naisten kasvoille. Huomautan varmuuden vuoksi vielä, että nämä naiset kuuluivat perhepiiriin - ei sen puoleen etteikö vieraampiakin olisi kyydissä ollut:

Kultakupla oli minulla käytössä 80-luvulle asti. Eräänä talvena se meni umpijäähän, kun ei ollut miltään kohtaa enää vedenpitävä, ja sai jäädä pihatielle seisomaan. Kun keväällä sitten jäät sulivat, istahdin autoon ja kokeilin käynnistystä. Moottori (jo kolmas niistä) hyrähti heti käyntiin! Lopulta uskollinen juhta meni niin läpiruosteeseen, että lahjoitin sen pois.

Meni pitkiä aikoja niin, että retkiä varten vuokrasin itselleni auton. Aina kävi mielessä että uusi pitäisi jotenkin saada hankituksi, mutta tulotaso oli yhäkin kovin heikko. Ehkäpä lapsuuden heijastumana uneksin joskus Fiatin Topolinosta 30-luvun lopulta - mutta tietysti modernien sisuskalujen kanssa. Edelleenkin käytännöllisyys oli minulle tärkeintä, mutta omalaatuinen estetiikkani livahti kuvaan mukaan. Tässäpä oikean näköinen auto!

Runsaat viisi vuotta sitten oli aika hankkia se auto, ja tälläkin kertaa käytännöllisyys voitti. Yaris oli jo vanha, yli 100 000 ajettu, mutta se hämmästytti minut heti, ja hämmästyttää edelleenkin. Enhän ollut tottunut autoon, joka toimii virheettömästi vuodesta toiseen, joka on helppo ja yksinkertainen käyttää, ja johon minun ruhoni kepeästi mahtuu. Vieläkin se on ainoa paikka tässä maailmassa jossa vanha selkäni ja muut osat eivät kipeydy... Tässä Yaris seisoo sen saman, nyt jo umpeen kasvaneen pihatien päässä, jolla 30 vuotta sitten ruosteen raiskaama vanha Kupla seisoi:

Olen siis suhtautunut autoon lähinnä käytännöllisesti. En ole ollut kiinnostunut polttoaineista, hiilijalanjäljistä nyt puhumattakaan. (Eikä minulta paljon hiilijalanjälkiä synnykään, koska ajan kaikki sataa metriä pitemmät matkat autolla!). Minua eivät innosta menevien miesten egoboostauskärryt, ja Audi-miehiin suhtaudun samalla välttelevällä varovaisuudella kuin Helvetin enkeleihin. Mutta kerran kyllä vähän innostuin. Silloin näet, kun alkoi ilmestyä juttuja Volvon nk. naisten autosta. Minusta se oli samanlainen edellä kävijä kuin Tatra T77 tai kuplafolkkari tai Iidu-sitikka. Mutta eihän se sitten tietenkään sarjavalmistukseen päässyt. Kirjoitin siitä kerran tänne blogiinkin. Kuva on alla.