 |
| Kuva: Jorma Ahola |
Tämä viikko ei ehdi loppua, ennenkuin viimeinen kesän kuukausista livahtaa alkamaan. Minne se kesä taas oikein katosi, se tuore, kukkaloisteena ja valoisina öinä kuvattu onnenaika, josta ei edes tiedä tuleeko se uudelleen? Sen muistoksi liitän tähän täydellisimmän tuntemani kuvauksen suomalaisesta suviyöstä. Tunnistaako joku kirjailijan? Hänen tyylinsä kirjoittaa on jäljittelemätön...
Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken oli ehtoo. Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalti näyttää. Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeaväriseksi pellon kävelijäksi. Aurinko paistaa.
Arvaus:Sillanpää?
VastaaPoistaKovasti on ainakin sen tyylistä.
Tuota kohtaa on varmasti siteerattu monesti, on se niin soljuva, mutta tarkka kuvaus... ei se turhaan Suomen ainokainen Nobel-palkinto tullut.
VastaaPoistaLapsena kesät oli niiiiin pitkiä, että vaikka ne "vietti" antaumuksella, en muista, että olisin koskaan surrut syksyn tuloa. Sille oli aina jo aika tullut siinä vaiheessa, ja omat ilonsa siinäkin. Luulen, että nyt aikuisena ajatukset on niin paljon aina jossain muualla, että sitä vain sitten hämmästyy, että joko se meni.
KR
VastaaPoistaFransu-setähän se, mutta ihan hyvin vois olla Turusen runsauttakin!