Flow

Eräs ystäväni kertoi saaneensa kokemuksen, jota kykeni vain kuvailemaan sanalla "flow". Minulla oli se käsitys että 'flow' esiintyy useimmiten jonkinlaisen viihteen yhteydessä, eikä lopultakaan paljon eroa siitä mitä 70-luvulla tarkoitettiin sanalla "high".

Katsoin suomalaisesta Wikipediasta. En oikein ymmärtänyt. Sitten saksalaisesta. En vieläkään. En tajua mitä erityistä on siinä että "menee oikein hyvin", eikä esimerkiksi ali- tai ylisuorittamisen puolelle.

Kun kirjoitan nuottia tai tekstiä, tapahtuu aina silloin tällöin että sitä kirjoitusta syntyy hyvin nopeasti ja varsin valmiin tuntuisesti. Sellaista on joskus kutsuttu "inspiraatioksi", mutta minusta 'inspiraatio' on ennemminkin työskentelymetodin selkenemistä ja ratkeamista. Se taas riippuu siitä kuinka hyvin ja kokonaisvaltaisesti on kyennyt otsantakaisen kompuutterinsa kanssa asiaa pohtimaan. Joskus valmis metodi selkenee hikisen työn tuloksena, joskus "kuin itsestään", mikä merkitsee vain pohdinnan jatkuneen alitajuisena.

Kun metodi on selvillä, saattaa tulosta tulla pitkäänkin "kuin ylhäältä saneltuna", kuten jotkut taiteilijat ennenvanhaan yrittivät asiaa kuvata. Jokainen taiteilija tietää myös sen tilanteen, jolloin "tyhjän paperin kammo" iskee täydellä teholla. Onneksi tuo vaihe menee yleensä ohi, mutta se edellyttää juuri tuon työskentelymetodin selvittämistä itselleen.

Johann Sebastian Bach kuului selittäneen suurenmoisen taitonsa yksinkertaisesti vain ahkeruuden tuloksena. Siinä se on maanläheisesti ja yksinkertaisesti sanottuna. Yliluonnollista selitystä ei tarvita. Kirjoittava taiteilija ei olennaisesti eroa puusepästä. Molempien on ensin mietittävä työtapansa valmiiksi, ja sitten toteutettava työnsä kokemuksen ja ahkeruuden tuoman taidon avulla.

Belle Selene

Kunnallisvaalien kuumetessa tapahtuu onnettomia ylilyöntejä. Per Looks -sivulla annetaan ymmärtää että perussuomalaiset ehdokkaat ovat rumia juntteja. Syyttävä sormi osoittaa tällä hetkellä vihreitä. Samantekevää, nykyään on varsin yleistäkin korostaa ihmisen ulkonäköä, ja tehdä siitä liian pitkälle meneviä päätelmiä. 

Okei, otetaanpa sitten esimerkiksi perussuomalaisten helsinkiläinen ehdokas Belle Selene Xia. En kuitenkaan kehu häntä ulkonäön vuoksi, vaikka hän edustaakin aasialaista kauneutta parhaimmillaan:

Monien aasialaisten tapaan Ms. Xia on omaksunut länsimaiset etunimet. En tiedä hänen kiinalaisia(?) etunimiään, mutta paremmin osuvaa länsimaista nimeä olisi vaikea kuvitella. Belle Selene kääntyisi suomeksi "Kaunis Kuutar". Selḗnē (Σελήνη) oli kreikkalaisten kuunjumalatar, hänen veljensä oli auringonjumala Helios, ja sisarensa aamuruskon jumalatar Eos.

Jokainen, joka tuntee vähänkin kiinalaista ja japanilaista runoutta, tietää kuinka tärkeä osuus siinä mielenmaisemassa on kauniilla kuulla. Parempaa nimeä on aasialaiselle kaunottarelle vaikea keksiä! 

Ms. Xian kunniaksi liitin tähän roomalaisen veistoksen Lunasta eli Selḗnēstä. Hänellä on hiuksissaan kuunsirppi, kuten toisella kuuhun liitetyllä jumalattarella Dianalla. Toivottavasti vaalit menevät hyvin!

Saaren kentauri. (Tarinan 6. jakso)

Tuntemattoman kirjoittajan ranskankielinen kertomus, joka ajelehti kalebassissa Portugalin rannikolle joitakin vuosia sitten. Suom. ja kuvitus KR. Jatkoa edellisestä jaksosta, 6. osa.

Kun Thalassandros oli puolikuolleena ajautunut Saaren rantaan, hänelle ja parille muulle eloon jääneelle tuli nopeasti jano. He löysivät järvestä laskevan puron, ja ihastuivat sen hennon makeaan veteen. Sitten miehet lähtivät etenemään pitkin järven rantaa, mutta Thalassandros tunsi itsensä kovin heikoksi ja jäi lepäilemään rantaniitylle.

Äkkiä miehestä tuntui, että joku tai jokin katseli häntä. Hän kohotti katseensa, ja näki metsän reunassa pensaitten takana varsin kauniit naisen kasvot. Hän huudahti naiselle jotain, ja aran tuntuisesti tämä alkoi lähestyä miestä. Kun nainen tuli lähemmäs, mies huomasi ensin että tällä oli hevosta muistuttavat jalat - ja että loppukin ruumiista oli hevosen kaltainen, solakka ja siro kuitenkin. Mies tunnisti naisen heti kentauriksi, ja muisti Attikan kaupungeissa nähneensä joitakin maalauksia , joissa todellakin esiintyi lemmenpuuhissa olevia kentauripareja.

Kentaurinainen lähestyi miestä, ja hänen kasvonsa tuntuivat olevan hyvin surulliset. Mies huomasi että naisen rinnoista tihkui maitopisaroita, ja nainen viittoikin miestä lähemmäs ja tarjosi hänelle rintojaan. Nälkä ja jano houkuttelivat miestä imemään rinnoista tihkuvaa makeaa ja pehmeän makuista maitoa, ja hän tunsi itsensä pian virkistyneeksi ja voimiensa palaavan ruumiiseensa.

Thalassandros yritti puhua kentaurille kaikkia osaamiaan kieliä ja murteita, mutta tämä vastasi aina jollain täysin oudolla kielellä. Näin alkoi miehen ja kentaurinaisen toveruus, joka pian muuttui ystävyydeksi. Nainen osoitti itseään ja sanoi ilmeisesti nimensä. Se oli kuitenkin niin omituinen, että mies antoi sen sijaan kentaurille kreikkalaisen nimen Eudore, joka tarkoitti 'runsaiden lahjojen antajaa'. Sitten Eudore pyysi miehen selkäänsä, ja vei hänet kauemmas metsäaukiolle, jossa makasi aivan pieni kentaurilapsi (varsaksi mies ei halunnut sitä nimittää). Eudore puhkesi valitukseen, ja mies ryntäsi lapsen luo. Tämä oli kuollut, aivan kylmä jo ja jonkin verran mustunutkin.

Nyt Thalassandros ymmärsi, miksi Eudore oli vielä imetyskykyinen. Hän irrotti ympäristön kasveista suuria lehtiä, ja peitteli pienen vainajan - muuta hän ei tässä vaiheessa voinut tehdäkään. Sitten hän palasi surevan Eudoren luo, kosketti tätä hellästi, ja alkoi ikäänkuin lohduttaen jälleen imeä maitoa.

Vähitellen miehelle selvisi, että Eudoren mies oli joitakin aikoja sitten kuollut, ilmeisesti hukkunut jostain syystä rantaveteen. Ja nyt Eudore siis oli yksin, ja kuten nopeasti ilmeni, myös Saaren viimeinen kentauri. Tämä opetti seuraavien päivien ja viikkojen aikana, mistä löytyisi parhaiten ruoaksi kelpaavia hedelmiä, ja olipa Saaressa joitakin juureksiakin, joita mies pystyi paljon myöhemmin käyttämäänkin opittuaan vihdoin tulenteon.

Näin oli ruoan saanti varmistunut jo hyvissä ajoin ennen Eudoren maidon ehtymistä. Koska muitä pelastuneita miehiä ei näkynyt (minä tiesin jo mainiosti miten heidän oli käynyt!), kentaurinainen ja mies elivät useita vuosia yhdessä, ja kun tämä sitten kuoli, mies valmisti hänelle haudan lähelle asumustaan. Hautaan hän myös laski kuolleen kentaurilapsen säilyneet luut, ja alkoi sitten muotoilla Eudoren kuvaa. Tähän menikin useita vuosikymmeniä, ennenkuin mies oli keksinyt kestävät ja muotoiltavissa olevat ainekset.

Toveruutensa aikana mies ja kentauri olivat oppineet toistensa kieliä, ja kun me katselimme Eudoran hautaa, Thalassandros sanoi jotain kielellä jota en koskaan aikaisemmin ollut kuullut. En muista enää mitään tuosta lauseesta, enkä tuolloinkaan kysellyt siitä sen enempää. Hienotunteisesti jätin miehen muistelemaan ensimmäistä kumppaniaan, enkä myöhemminkään palannut asiaan. Toki mielessäni kävi erilaisia ajatuksia, vaikkapa siitä olisiko heidän välillään voinut olla jotain läheisempääkin kanssakäymistä. Mutta sen verran häpesin jo tuota ajatustakin, että en siitä milloinkaan hiiskunut sanaakaan.

Jatkuu, kunhan edistyn suomennostyössäni. Kuvassa John la Fargen taulusta irrottamani kentaurinainen viidakossa, jonka kuvasin omalta pihaltani.  

Saaren ajanlasku, ja meduusojen mimicry

Portugalin rannalle kalebassissa ajautunut tuntemattoman tekijän ranskankielellä laatima matkakertomus, suom. KR. Jatkoa edellisille jaksoille.

Minä kysyin: "Minkä vuoksi et antanut lasten kasvaa aikuisiksi?" Thalassandros vastasi: "En halunnut tytölle samaa kohtaloa kuin vaimolleni. Hän oli jo lähellä kypsymistä... Ja poika oli paras jättää hänelle leikkitoveriksi". Mies näytti minulle meduusakalvolle piirtämäänsä kuvaa tytöstä. Se oli tämäntapainen:

"Lapsista oli minulle paljon iloa, mutta kaiken aikaa pelkäsin kuitenkin menettäväni heidät. Siihen näytti olevan tarjolla hätäratkaisu", mies kertoi. "Olin kauan tehnyt kokeita meduusoilla, ja huomannut niissä erikoisen piirteen. Ne elivät sammiossa varsin hyvin, jos saivat olla merivedessä, ja aika ajoin lisäsin veteen hieman Sokerivuoren murusia. Jos kuitenkin härnäsin niitä, ne yrittivät käyttää myrkkyään minuun, ja kun se ei enää vaikuttanut, ne alkoivat sulautua toisiinsa. Näin ne yrittivät vahvistaa puolustustaan. Mitä enemmän niitä tönin, sen useampi yksilö sulautui toisiin. Lopulta ne täyttivät koko suuren sammion niin, että alkoi tulla ahdasta. Ensin huomasin että ne imivät vettä sisäosiinsa, ja näyttivät tulevan sillä toimeen, mutta hämmästyttävintä oli että kun katselin niitä läheltä, ne alkoivat katsella takaisin!"

"Miten ihmeessä?", kysyin. "Niille kehittyi kaksi tummaa läiskää, jotka ilmeisesti aistivat valoa. Kun liikuin sivummas, ne läiskät (tai silmät) seurasivat minua", mies kertoi. "Silloin sain ajatuksen! Kutsuin pojan paikalle, ja annoin hänelle ohjeet miten ärsyttää meduusayhteisöä juuri sen verran että se jatkoi kehittymistään. Meduusoista oli tullut mimos, matkijaolento!"

Muistin että englantilaiset olivat käyttäneet tällaisesta nimitystä 'mimickery'. Monilla ihmisillä oli jonkinlainen tarve matkia toisten käyttäytymistä, ja ehkäpä sellainen oli siis mahdollista jopa eläimillekin, jos niille tuli tarve puolustautua. "Joka tapauksessa muutaman kuukauden kuluttua meduusayhteisö alkoi jo muistuttaa poikaa mitä täydellisimmin, ja se kehitti itselleen ihmisenkaltaisen suunkin, josta saatoimme jatkuvasti täydentää sen vesivarastoa", mies kertoi. "Ja sitten teimme saman kokeen tytön kanssa!".

"Näin olivat ensimmäiset "meduusalapset" syntyneet. Niiden päällimmäinen kerros eli "iho" alkoi tummua ilman vaikutuksesta, ne oppivat kävelemään, ja kesyyntyivät kaikin puolin. Ne alkoivat seurata meitä, koska meiltä he saivat "ruokansa", ja kiintyivät meihin kuin koirat ikään. Ainoa vika niissä oli, ettei puhuminen oikein sujunut. Nytkin ne kovan opetuksen jälkeen päästävät vaivalla jonkinlaisia ääniä, varsinkin jos ovat nälkäisiä tai haluavat hyväilyä ja läheisyyttä, mutta puheeksi sitä ei voi sanoa. Itse asiassa koiratkin ääntelevät kaunopuheisemmin kuin ne".

Olisin halunnut kuulla vielä lisää ihmeellisistä meduusoista, mutta Thalassandros ilmoitti, että meidän oli mentävä Heliognomonissa käymään. Ymmärsin sanan tarkoittavan jonkinlaista aurinkokelloa, mutta korkean kallion laella oleva rakennelma muistutti enemmän Ranskan muinaisia jättiläisten kivirakennelmia. Mutta sinne kulkeva suora kivetty tie oli sittenkin ihmeellisempi. Sitä reunusti kummankin puolin pylväitten rivistö, ja niiden takana oli pienten temppelien tapaisia rakennuksia. Ne olivat itse asiassa varastoja, jotka kertoivat saaren historiasta. Pylväissä oli useita rivejä loveuksia, ja niiden vierellä kovin tutuilta tuntuvia merkintöjä.

"Olenko oikeassa", Thalassandros kysyi, "että nyt on menossa teidän vuotenne 1799?" Minä hämmästyin, mutta tajusin sitten, että Saarella oli aikojen kuluessa käynyt lukuisia merenkulkijoita myös gregoriaanisen ajanlaskun aikana. Mies kertoi, että hän oli saapunut tänne noin vuonna 282 "ennen teidän Khristoksenne syntymää", ja että parhaillaan oli siis menossa Saaren vuosi 2081. Kesti joitakin aikoja, ennenkuin mies oli onnistunut selvittämään auringon sijainnit talvi- ja kesäpäivän seisauksen aikana, ja alun perin hän oli laskenut vuosia kesäpäivän seisauksesta alkaen, sillä kesä oli ollut korkeimmillaan kun hän Saarelle joutui. Mutta myöhemmin hän korjasi ajanluvun meidän tapojemme mukaiseksi, ja otti samalla käyttöön arabialaiset numerot.

Aurinkokello oli koottu suurista kivipaasista, ja mies näytti minulle seisauksien paikat matalammalla kivikehällä. Ihmettelin ettei hän ollut modernisoinut rakennelmaa, vaikka työvoimaakin olisi silloin tällöin ollut tarjolla, mutta selitys oli itse asiassa aivan yksinkertainen: hän ei halunnut, että merenkulkijat jo kaukaa näkisivät ihmisen rakentamia merkkejä. Seurauksena olisi vain ollut haaksirikkojen lisääntyminen, eikä hän sitä paitsi halunnut saarelle ylimääräistä väkeä sitä pilaamaan. Saari oli hänen, eikä hän enää halunnut luopua valtakunnastaan, ja kaikkein vähiten hän halusi palata Eurooppaan.

Mutta minun tuloni oli herättänyt hänessä uusia ajatuksia. Ehkäpä me yhdessä voisimme tutkia joitakin hämäriksi jääneitä asioita. Olin jossakin vaiheessa jo vihjannut, että voisimme käydä nymfien saarella heidän elämäänsä tutkimassa, ja arvellut että meduusalapsista voisi siinä olla jotain hyötyä. Mutta sitten silmäni erottivat rakennelman jonka päällä oli merkillinen veistos. Ellen erehtynyt, veistos esitti hevosta, jolla oli ihmisen yläruumis. "Kentauros!", huudahdin. Mies oli hiljaa, ja alkoi sitten surumielisesti kertoa vielä uutta outoa tarinaa kentaurista, joka oli elättänyt häntä ensimmäiset ajat Saarella.

Jatkuu sitä mukaa kun saan käännöstyön ja kuvituksen valmiiksi. Kuva "neekeritytöstä" on graafinen muunnelma 1900-luvun alun postikortista; se muistuttaa yllättävän hyvin käsikirjoituksen piirrosta.

Saaren neitseet

Portugalin rannikolle kalebassissa ajautunut tuntemattoman henkilön käsikirjoitus, minun suomennokseni, neljäs jakso.

Kuljimme järven rantaa pitkin luoteeseen. Saari jolla merkilliset ja kuulemma vaaralliset neitseet asuivat oli hyvin näkyvissä, ja sen kasvillisuus tuntui vieläkin rehevämmältä ja eksoottisemmalta kuin meidän puolellamme. "Tuolla!", Thalassandros sanoi, ja antoi kaukoputken minulle.

Vedessä polski koko joukko neitoja, ja rannalla heitä oli lisää. Kaikki näyttivät nuorilta ja kauniilta, ja heidän asunsa - joitakin kasvinlehtiä ja kukkasia - vain korosti näkymän sievyyttä. "Eivät he mitenkään vaarallisilta näytä", minä sanoin. "Tänne on haaksirikkoutunut suuri määrä laivoja, ja saarelle on niiden miehistöstä selviytynyt ainakin sata miestä. Kaikki ovat ennemmin tai myöhemmin langenneet houkutukselle ja uineet neitseitten puolelle. Yksikään heistä ei ole palannut, eikä heitä myöskään näkynyt sen jälkeen kaukoputkella. Sen voin vakuuttaa, sillä olen seurannut saaren elämää 2000 vuotta!"

"Eivätkö he koskaan ui tälle puolelle?", minä kysyin. "Kyllä joskus, mutta minua he välttelevät. Ilmeisesti he tietävät minusta. He menevät syvemmälle länsipuolen metsään, ja siellä he kohtaavat yksisarvisten kanssa", mies kertoi. "Mitä he siellä tekevät?", minä kysyin.

Saaren mies kertoi minulle kummallisia asioita neitseitten käyttäytymisestä. Jos he tapasivat metsässä urospuolisen yksisarvisen - oriiksi niitä kai voisi sanoa - heidän välillään tapahtui ilmeisesti jotain intiimiäkin. Mutta neitsyt saattoi yhtä hyvin kohdata tamman, ja olennaista näytti olevan, että tyttö siveli eläimen sarvea pitkään ja hellästi. Tuon täytyi olla jonkinlainen rituaali, mies arveli. Kuinka pitkään neitseet elivät, ja lisääntyivätkö he (ja miten), oli yhäkin epäselvää. Heidän lukumääränsä näytti kuitenkin pysyvän jotakuinkin samana.

Thalassandros ei ollut koskaan käynyt neitseitten asumalla alueella, mutta hyvin monesti saaren kaakkoispäässä hakemassa lammen vettä. Sillä oli tärkeä tehtävä elinpäivien lisäämisessä, ja se vastasi hyvin vanhojen tarujen "nuoruuden lähdettä". Näytti siltä, että mies pelkäsi aika tavalla noita nuoria naisia, ja hän sanoikin usein ettei halunnut uhmata jumalten tahtoa eikä panna heitä koetteelle. Hän oli nähnyt, miten toivorikkaat miehet olivat joskus jo rannalla joutuneet neitseitten uhriksi: nämä yksinkertaisesti vetivät pahaa aavistamattoman miehen viehkeästi ja suloisesti veden alle, eikä hänestä tuon jälkeen näkynyt jälkeäkään. Piirsin siitä tämän tapaisen kuvankin:

Minä olen kuitenkin uuden, tieteellisen 1700-luvun lopun lapsi, ja päätin ratkaista avoimet kysymykset tavalla tai toisella. En pelännyt jumalia, enkä uskonut heidän sekaantuvan tämän kaltaisiin pikkuasioihin. Jo nyt voin ylpeänä kertoa, että osa kysymyksistä todella ratkesikin, mutta vasta useiden kymmenien vuosien kuluttua saarelle tulostani.

Mies oli kertonut, että hänen ympärillään liikkuvat neekerilapset olivat itse asiassa meduusoja, ja tämän arvoituksen ratkaisun halusin kiihkeästi tietää. Miten hyytelömäisistä vesiolennoista saattoi tulla ihmisen näköisiä, ja vieläpä väriltään lähes mustia? Kuulin jälleen kiehtovan tarinan menneisyydestä, muutama sata vuotta Thalassandroksen saapumisen jälkeen.

Jälleen yksi laiva oli haaksirikkoutunut saaren rannalle. Se oli roomalaisten orjalaiva, ja muutamien soturien ohella maihin pelastui myös neekerinainen ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Muutama sotureista oli yrittänyt metsästää yksisarvisia ruoakseen, mutta heidän oli käynyt täsmälleen samoin kuin taruissa. Nopeat eläimet olivat sarvellaan lävistäneet miehet ennenkuin he olivat ehtineet edes päästä niiden lähelle, ja Thalassandros oli haudannut heidän jäännöksensä saaren multaan. Loput miehet olivat huomanneet innostavan näyn järven saarella - ja kadonneet niinkuin jo monet ennen heitä ja vielä useammat heidän jälkeensä.

Neekerinainen ja lapset olivat asuneet yhdessä miehen kanssa, ja naisesta oli käytännössä tullut hänen vaimonsa. Thalassandros ei mielellään puhunut naisesta, mutta ymmärsin kuitenkin että tämä oli tullut raskaaksi, mutta kuollut johonkin selittämättömään tautiin. Lapset sen sijaan elivät vielä vuosikymmeniä miehen seurana, ja koska hän jo tuolloin oli selvittänyt itselleen nuorentavan veden salaisuuden, lapset olivat säilyneet lähestulkoon ja suurin piirtein lapsina koko ajan.

Jatkuu. Kuvankäsittely minun, alkuperäiset maalaukset S.Anderson ja Waterhouse (ne muistuttivat parhaiten tuntemattoman kirjoittajan piirroksia).

Ärsytyskynnykseen kompastuu

Ärsytyskynnys ylittyy silloin tällöin. Pahimmat ylittymiset tulevat globaaleilta suunnilta, ja ovat tekemisissä pankkien ja rahan kanssa. Mitäpä niistä itkemään, antaa hallitusten itkeä kun ovat pankkien pompotettavina. Mennään ensin vaikka jalkapalloon, siitä voi pieni ihmispoloinen sentään toistaiseksi sanoa mitä vain. Sitten kun sekin on avoimesti kansainvälisen rikollisuden hallussa, harkitaan asiaa uudestaan.

Mestarien liigan ottelussa Benficaa vastaan Barcelonan Fabregas sai keltaisen kortin. Tuomari oli jo poistumassa, kun isokokoinen miljonääri tarttui häntä paidanselkämykseen ja kiskaisi takaisin hyvin intiimin tuntuiseen puhutteluun. Ison firman tähti voi näköjään tehdä mitä vain - tuomarin onneksi Barca johti jo 2-0. Tulipa mieleen legendaarinen Pierluigi Collina (kuvassa alla). Fabregasin temppu

olisi välittömästi merkinnyt punaista korttia ja ulosajoa. Tuomariin ei kosketa, ei ainakaan Collinaan!

Hakan ja HJK:n ottelussa Haka oli jo karannut 2-0 -johtoon, kun HJK keksi heittää kentälle kaksi palloa. Toisella niistä tehtiin sitten kavennusmaali. Tuomarilla ei ollut senkään vertaa sisua kuin Lissabonin tuomarilla, vaan maali hyväksyttiin. HJK:ta vastaan ei temppuilla. Ei Hakakaan uskaltanut tehdä protestia, vaikka tuo sääntöjen mukaan ilman muuta hylättävä maali veikin siltä kaksi tuiki tärkeää pistettä.

Vähän isommalta tuntuu se iltalehdissä ollut uutinen, että Venäjän ulkoministeriö on julkisesti närkästynyt siitä, että Suomi on "uhmannut" Venäjää, eikä totellut venäläisvirkamiehen määräyksiä. Jestas sentään, täivaltion tšuhnat eivät tottele isompaansa! Tšuhnaparka voisi tietysti kysyä, miten Venäjän käyttäytyminen eroaa islamistien käyttäytymisestä? "Mitä me sanomme, se on laki, ja te luuserit tottelette, tai muuten teidän käy huonosti..."

Mitenkä minusta tuntuu, että vanhaan hyvään kommunistiaikaan Venäjä oli jotenkin turvallisempi, tai ainakin ennalta arvattavampi, kuin nykyinen isotteleva ja pomotteleva "teherähän mitä taharotahan" -maa...

Saaren yksisarvinen

Jatkoa Portugalin rannalle kalebassissa ajautuneesta tuntemattoman kirjoittajan ranskankielisestä tekstistä. Suomennos minun.

Kuuntelin Thalassandroon kertomusta Saaren kummallisesta maailmasta henkeä pidätellen. Hän kutsui saarta nimellä Nēsos, mutta käytän siitä nyt pelkästään nimeä Saari, koska sitähän kreikankielinen nimikin tarkoittaa. Ihailin miehen vetreyttä ja nuorekkuutta, ja rohkenin keskeyttää hänet kysymällä hänen todellista ikäänsä.

Mies vakuutti olevansa noin kahden tuhannen vuoden ikäinen. Hän jätti Kreikan joitakin vuosia sen jälkeen kun Aleksanteri oli kadonnut Aasiaan, ja valtakunnan asiat menneet sekaisin. Hän oli lähtenyt Korintista merimatkalle etsimään mm. Atlantiksen saarta, jonka väitettiin sijaitsevan jossain valtamerella. Hän kertoi että Herakleen pylväät olivat jääneet jo kauas taakse, kun myrsky alkoi riepotella laivaa. Monien vaiheiden jälkeen se ajautui Saaren rantakarikoihin, ja vain muutama miehistä selviytyi rantaan.

Mutta hänenhän olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten, minä intin. Mies naurahti, piteli pitkää partaansa tovin, ja sanoi sitten: "Tulet myöhemmin näkemään mistä syystä tällä saarella ei vanhennuta!" Hän lisäsi sitten, että tulisin näkemään myös hänen aarretemppelinsä, jonka pylväisiin vuodet oli pykälöity koko tältä ajalta.

Mustaihoinen poika ja samanlainen tyttö tuli sisälle huoneeseen. He katsoivat hetken odottavan näköisinä isäntäänsä, mutta menivät sitten hänen viereensä, painautuivat hänen kylkeään vasten, ja mies otti heidät syleilyynsä. Mutta juurihan hän varoitti minua näistä olennoista jotka muka olivat kovin myrkyllisiä "meduusoja"!

Thalassandros huomasi hämmästykseni, ja teki äkkiä riettaantuntuisen eleen. Hän nosti kummankin lapsen lannevaatteen ylös, ja kysyi: "Mitä näet?" Molemmat olivat kuin nukkeja, vailla inhimillisiä ruumiinosia, ja mies sanoi: "He eivät ole ihmisiä lainkaan. Kerron sinulle myöhemmin miten olen heidät tehnyt, mutta ensin minun kuitenkin on kerrottava ettei meduusan myrkky tehoa minuun. Olen pitkien vuosien aikana totuttanut itseni siihen, ja syönyt meduusakeittoa johon olen jättänyt tavallista enemmän tuota myrkkyä. Näin sinunkin tulee pian käymään."

Olin noussut, ja katselin ovesta ulos. Äkkiä silmäni erotti noin viidenkymmenen sylen päästä valkean kauriinkokoisen eläimen, jolla oli hevosenpää ja siitä sojottava pitkä sarvi. "Monókeros!", minä huudahdin, sillä se muistutti aivan tarkalleen niitä kuvia joita olin nähnyt yksisarvisesta. "Olet varmaan nähnyt myös kuvia siitä keiden kanssa nuo kauniit olennot mielellään seurustelevat", Thalassandros naurahti. Totta, olinhan nähnyt sellaisia kirjoissa, ja yhden kauniin maalauksen vielä Roomassakin. Se oli vähän tämän näköinen:

"Parthénos!", huudahdin, "onko täällä neitseitä!" "Niitäpä niitä. Kauniita katsoa, mutta liian lähelle mennen ylen vaarallisia", mies sanoi. Minua nauratti, sillä juuri sellaisen takia olin viettänytkin muutamia aikoja paossa Portugalissa. Halusin silti nähdä saaren neitseitä edes kaukaa.

Thalassandros nousi, otti kaapista suuren kaukoputken, ja sanoi: "Mennään sitten". Minä vähän hämmästelin tuota kaukoputkea, sillä kreikkalaisilla ei sellaista muinoin ollut, mikäli oikein ymmärsin. "Tänne on vuosituhansien mittaan tullut monia laivoja", mies sanoi kuivasti.

Jatkuu. Kuvat ja kuvankäsittely minun, mahdollisimman uskollisesti alkutekstin mukaan.