Oliko vanha maailma mustavalkoinen? Kotini väridioja 1938

 Hyvin nuori ystäväni kertoi, että kuvitellessaan maailmaa ja elämää 50 vuotta sitten, hän näkee sen aina mustavalkoisena ja harmaasävyisenä. Hän hämmästyi kovin, kun kerroin että katson omaa lapsuuttani 1930-luvulla väreissä. Isäni alkoi kuvaamaan väridioja vuonna 1938, ja jatkoi sellaisten kanssa vuosikausia.

Pakko minun toki oli myöntää, että televisiota aloin katsoa väreissä vasta Münchenin olympialaisten aikaan 51 vuotta sitten. 

Tässä on isäni Niilo Rydmanin ja äitini Elsin väridioja vuodelta 1938. Minä olen runsaan puolitoista vuotta vanha itse.

Väridiat ovat fyysisiä esineitä. Sen vuoksi aika on muuttanut värejä, mutta niistä saa harrastelijakin säädellyksi kuta kuinkin luontevia yhä. Tässä marjanperkaustilanteessa puhuttiin luultavasti ruotsia, ja näin sain lahjaksi kaksi kieltä.

Mutta tämä menneisyyden näkeminen harmaasävyisenä on muutakin kuin teknisen kehityksen seurausta. Se on mitä vertauskuvallisinta ajattelua. Se sisältää käsityksen siitä, että entisinä aikoina elämä oli kovin kehittymätöntä ja alkeellista. Tästäpä on sitten somaa loputtomiin väitellä.              

Naispuoliset katsojat saattavat kiinnittää huomiota ihmisten vaatetukseen. Minun silmäni ei pysty erottamaan tällaisia yksityiskohtia, naisten vaatetuksessahan on mitä omituisimpia yksityiskohtia tänään tai sata vuotta sitten. Tiedän toki, että vaatteita nykyään valmistetaan jossain määrin käytännöllisemmistä aineksista kuin lapsuuteni aikana. Mutta tässä äitini kutoo jotakin, ja tässä asiassa nykyiset naiset ovat täsmälleen nykyisten kaltaisia. Ja tuskin lankakaan tässä kuvassa on olennaisesti huonompaa kuin nyt.

Alla olevassa kuvassa on minua vajaan vuoden vanhempi pikkuserkkuni Annu, joka juuri tänä päivänä on jo täyttänyt 88 vuotta. Hänelle onnittelut! Tässä suhteessa on myönnettävä, että nykyaika on sadan vuoden takaista parempi. Ihmisten elinikä on Suomessa pidentynyt. 

Elintaso oli 1938 vahvassa nousussa. Mikäli runsaan vuoden päästä alkava maailmansota ei olisi keskeyttänyt kehitystä, olisimme kymmenen vuoden päästä olleet samoissa oloissa kuin nyt 1960-luvun lopussa. Oletettavasti keskimääräinen vauraus olisi myös kiihdyttänyt muita yhteiskunnallisia edistysaskeleita ja vapauksia. Ei 85 vuoden takainen maailma sittenkään ollut toivottoman kaukainen nykyiseen verrattuna. Ja eräitä yksityiskohtia siitä vanhasta saattaisimme jopa kaivata. 

Testaa itsesi: Tulisiko sinusta kielipoliisi vai peräti -ministeri?

Matti asuu talossa. Pekka asuu taloa. Kumpi on väärässä, Matti vai Pekka?

Ei kumpikaan. Matti ja Pekka asuvat eri lailla.

Matti asuu esimerkiksi kerrostalossa, ja lähtee luukustaan töihin ja tulee takaisin luukkuunsa ja viettää normaalia asunnossa vietettävää elämää. Tai hän asuu omakotitalossa, ja elää samalla lailla - kuten esimerkiksi nykyään minä.

Pekka puolestaan saattaa käydä töissä, mutta hoitaa samalla taloaan ja sen ympärillä olevaa maata. Pekalla saattaa siinä olla vähän enemmänkin maata, jota hän ehkä viljelee, tai jolla hänellä on ulkorakennuksia joissa tapahtuu jotain harrastus- tai ansiosidonnaista.

Sekä verbi 'asua', että nomini 'talo' merkitsevät yhteydestä riippuen eri asioita.

Joka tätä eroa ei ymmärrä, hänellä on hyviä edellytyksiä kielipoliisikonstaapeliksi.
_ _ _ _ _

Viro vai Eesti?

Olen monesti yrittänyt selittää mikä ero näillä kahdella sanalla on. Ei mene perille kielipoliisikonstaapeleille, vaikka se ero on suuri, tosin korvattomille selittäen monimutkainen.

Runeberg tai Topelius saattoivat 150 vuotta sitten miettiä, kirjoittaako "Det är Suomis sång" vaiko "Det är Finlands sång". Joskus he päätyivät edelliseen, joskus jälkimmäiseen. Runoilijoita kun olivat, heillä oli merkitysvivahteitten taju.

Joka tätäkään eroa ei ymmärrä, hän hakekoon kielipoliisikomisarioksi.
_ _ _ _ _

Aikoinaan julkaistiin kirjasarja "Meidän maa". Kielipoliisikomisariot repivät revansa, ja vaativat että nimen tulisi olla "Meidän maamme".

Väännetään nyt talousrautalangasta. Koululainen kirjoittaa aineen "Meidän perheemme", joka saattaa alkaa sanoilla "Meidän perheemme on vähän kummallinen". Saman perheen edustaja voisi sanoa, että "meidän perhe on päättänyt lähteä Timbuktuun".

"Meidän maamme" on esimerkiksi 520 miljoonaa neliökyynäränalaa laaja, siellä on 32 000 sammenkalastajaa ja 35% kuusipuuta. "Meidän maa" taas on tunneperäinen ilmaisu: siellä asuu 'meitä', ja fiksuimmat meistä ovat kirjoittaneet tärkeitä kirjoja, joita siteerataan samannimisessä teoksessa.

Joka edelleenkään ei ymmärrä, hakekoon kielipoliisimestariksi.
_ _ _ _ _

En tiedä, yrittävätkö alakoulun opettajat vielä opettaa lapsosille, että sanat jakautuvat tavuihin, ja suomenkielessä vieläpä hyvin yksiselitteisellä tavalla? Joka tapauksessa säälin näitä viimeisiä opettajamohikaaneja, sillä kansakunnan kielikorvaa on turmeltu vähintään kahden "tahon toimesta":

Iskelmälaulajat jakavat tavuja tyyliin "to-i-vo-in"; kirjoitusohjelmat taas tyyliin "mediak-riitikko" tai "deo-dorantti". Kun vielä väitetään, että tietokoneet eivät tunnetusti missään tapauksessa tunne aeaekkoesiae eivätkä oeoekkoesiae, ja että niiden avulla tehdyissä lukujärjestyksissä on aivan "pakko" lyhentää eräs jo alimmilla luokilla keskeinen aine "AIdinkieleksi" (AI), saavutaan sellaiselle typeryyden tasolle, että tavoiteltavia virkanimikkeitä ei enää ole muita kuin kielikansliapäällikkö tai -ministeri.
_ _ _ _ _

Lopuksi lukijakysymys:

Sanan "puo-shaka" alkupuolen ymmärrän Hämeen kieleen jo varhain perehtyneenä hyvin. Sehän tarkoittaa 'persuuksia'. Mutta mitä tarkoittaa 'shaka'? Sanakirjani viittaa ainoastaan erääseen etelä-afrikkalaiseen neekeripäällikköön menneiltä ajoilta. (Kiitän tästä Tuomas Anhavaa 1960-luvulta).

'Lukijakysymys' tarkoittaa, ettõ mitään palkintoa ei tule, ja lehti tuskin tulee edes julkaisemaan vastauksia. Vain häiriköt vaivautuvat.

(Tämä on pakina vuodelta 1996. Vanhat kotisivuni tuhottiin verkosta, ja julkaisen tämän nyt uudestaan.)

Ifigeneia ja Nemin pyhäkkö

Olen nähnyt Ifigeneian omin silmin. Se tapahtui useita kertoja 1990-luvun puolivälissä Valkeakosken kaduilla. Hän ei kylläkään huomannut minua, sillä vanha neiti käveli lyhyillä jaloillaan suoraan eteen päin, sokeana, mitään haistamatta, sivuilleen vilkuilematta.

Hän oli nimittäin koira, kaiketi kaupungin vanhin, ja oli jo reippaasti äänestysiässä.

Mutta minulle Ifigeneia on enemmän. Hän oli yksi antiikin tarujen neidoista - Agamemnonin ja Klytaimnestran onneton tytär, joka uhrattiin Aulis-mimisellä paikalla suotuisan tuulen saamiseksi Troiaan menevälle kreikkalaislaivastolle?

Ifigeneia tuotiin kotoaan sillä varjolla, että hänet naitettaisiin sankari Akhilleukselle, mutta edessä olikin uhrialttari. Aiheesta kirjoitti Euripides näytelmän, ja paljon myöhemmin kirjoitti Gluck kauniin oopperan nimeltä Ifigeneia Auliissa. 

Mutta ei hätää, neitsytjumalatar Artemis - koko sotkun käynnistäjä - pelasti tytön viime hetkellä. Uhriveri olikin hirven, ja Ifigeneia rahdattiin meren taakse Tauris-nimiselle paikkakunnalle - jonka me nyt tunnemme nimellä Krim. Siitäkin on Euripides kirjoittanut näytelmän.

Artemis pelastaa Ifigeneian. Ny Carlsberg Glyptotek

Monimutkaisten intrigien seurauksena Ifigeneia ja hänen veljensä Orestes siirtyi uuteen suojapaikkaan, joka sijaitsi Italiassa. Artemis - joka nyt käytti roomalaistettua nimeä Diana - sijoitti hänet Albano-vuorten Aricciaan, eräälle niistä Italian seuduista, joissa muinaisuus hurjimmalla ja mystisimmällä tavalla on vieläkin läsnä.

Jokainen joka on nähnyt pienen Nemi-järven Rooman kaakkoispuolella, vanhan tulivuorenkraaterin paikalla, kulkenut sen jyrkillä rinteillä, katsonut sata- ja tuhatvuotisia rakennuksia, ja kolunnut ikivanhaa Dianan lehtoa roomalaisine jäännöksineen, tietää kyllä mistä on kysymys.

Nemi (sanotaan suomeksi "Neemi") on siis kraaterijärvi Albanovuorilla, Roomasta noin puolisen tuntia paikallisjunalla kaakkoon päin. Alueen isompi järvi on nimeltään Albano.

Turisteja viedään usein busseilla Albanovuorten ihaniin ikivanhoihin pikkukaupunkeihin. Nemi-järven kraaterissa on vain Nemi-niminen kylä, eikä sinne oikein mahdu - sanoisinko: onneksi - turisteja eikä bussejakaan.

Tämä muinainen ja säästynyt seutu onkin sitten vähän tavallisesta poikkeava koko Italiassa.

Paikan nimi oli 'Nemus Dianae', "Dianan lehto", ja lähin kaupunki Aricia, nykyisin Ariccia. Kaupungista johti tie sekä lehtoon että Monte Cavon huipulle. Siellä sijaitsi muinaisten latiumilaisten yhteinen Jupiterin temppeli, jonka roomalaiset sitten "siirsivät" Capitoliumille.

Yli kahden tuhannen vuoden takaiset roomalaiset kunnioittivat syvästi tätä Dianan lehtoa, joka jäi konsuli Appiuksen tien vasemmalle puolen. Tämä Via Appia johti Roomasta melkein viivasuorasti kaakkoon aina Napolinniemen tienoille saakka. Jos eteen tuli vuori, se ylitettiin sillalla. Jos laakso, sama juttu, kuten Ariccian lähellä.

Via Appia teki vain muutaman mutkan. Yksi oli lähellä Roomaa, ja siinä sijaitsi 300 e.Kr. eläneitten roomalaisten mielestä aivan erityisen vanha pyhä paikka, joka kunnioittaen kierrettiin. Ja toinen taas sijaitsi Ariccian kohdalla.

Itse asiassa muutkin koko esiroomalaisen historian keskeiset muinaiset paikat ovat tässä ihan lähellä. Latiumilaiset pitivät kuten sanottu nykyistä Monte Cavoa pyhänä vuorena. Heidän edellinen pääkaupunkinsakin,  Alba, sijaitsi "Valkoisen vuoren" rinteellä, samassa paikassa jossa paavit viime vuosisatoina ovat viettäneet pekkas-vapaitaan.

Lähistöllä sijaitsevat myös Laviniumin muinaiskaupungin ja pyhäkköjen rauniot; tarun mukaanhan tuon kaupungin perusti itse kantaisä Aeneas.

Nemi-järvi saattoi silloin tällöin tulvia yli asutuksen rajojen. Sen vuoksi etruski-insinöörit jo 2500 vuotta sitten rakensivat vuoren läpi 'emissaarin' eli ylijuoksutunnelin, joka tänäkin päivänä on ehjä ja toimiva.

Tätä emissaaria käytettiin 1930-luvulla hyödyksi, kun päätettiin pelastaa Nemi- järven pohjassa maanneet keisari Caligulan aikaiset juhlalaivat. Koska niitä ei sen aikaisen tekniikan avulla muuten olisi voinut pelastaa, Nemi-järvi tyhjennettiin vanhaa emissaaria myöten, ja muinaiset lotjat kaikkine aarteineen hinattiin rantaan.

Isompi laivoista 1930

Ne olivat varsin hyvässä kunnossa, joten niiden ympärille rakennettiin museo. Yksityiset esineet vietiin Roomaan.

Museo sijaitsee edelleen samassa paikassa Nemin rannalla - mutta se on lähes tyhjä ja suljettu. Viime sodan lopulla näet perääntyvät saksalaiset polttivat kaiken palavan, ja siinä ohessa myös roomalaiset laivat...

Nelisen kymmentä vuotta sitten sain luvan käydä museossa silloin 6-vuotiaan poikani kanssa. Muinaisroomalaisia jäänteitä yhdessä tutkineina otimme tulitikkulaatikkoon puunpalasen, joka saattoi olla roomalaislaivasta peräisin.

Ikivanha (ainakin hyvin vanha) puunpalanen oli tikkuaskissa pitkään, maalarinteipillä suojattuna, kunnes muuan perussiivous vei koko muinaisaskin kaatopaikalle.

Sic transit. Mikään ei kestä. Turhuuksien turhuus. Jumalten oikut ja vallanpitäjien julmuus sen sijaan pysyvät. Ja mitä Ifigeneiaan tulee, hän oli vain osanen siitä ikuisesta ketjusta, jonka nimi on "miten käy tytölle sodassa".

Tohtori Burneyn matka 6: Bologna

Kari Rydman:

TRI CHARLES BURNEYN MATKA RANSKAAN JA ITALIAAN 1770

VI OSA. BURNEY TAPAA BOLOGNASSA PADRE MARTININ, FARINELLIN JA OPPINEEN TOHTORINNAN, TUTKII TAIDEAARTEITA, JA TÖRMÄÄ SATTUMALTA ISÄ JA POIKA MOZARTIIN.(21.8.-31.8.70)

Tiistai, elokuun 21. päivä 1770. Kohta auringon noustua saapuvat postivaunut Bolognaan. Vaunuissa istuu englantilainen tohtori Burney, joka katselee ihastellen kaupunkia ympäröivää kukkeaa maisemaa. Kaupunginportilla vaunut pysähtyvät, matkatavarat kannetaan tullikamariin. Burney on huolissaan kirjoistaan: hän on kuullut että kirjat on täällä tapana viedä inkvisition tarkastettaviksi. Mutta hän helpottuu: tullin tarkastus on nopea ja pintapuolinen, ja tullimaksukin peräti alhainen.

Majoituttuaan Burney lähtee kaupungille. Rahaton ja vippaileva Monsieur de St Croix pysyttelee hänen kintereillään, ja tohtoria harmittaa.

"Bologna näyttää melankoliselta, vaikka siellä on hyvin suurenmoisia ja kauniita kohtia. Pylväskäytävät talojen edessä ovat varsin sievät ja mukavat, parhaat joita olen Italiassa nähnyt. Kiveys on sileä ja hyvä kävellä kuin huoneessa. Joka kadulla on näitä portiikkeja. Katujen muut osat on kivetty pienillä nupukivillä ja niillä on tosi vaikea kävellä. Kaupunki on tulvillaan hedelmiä, eritoten meloneja jotka ovat niin makeita, mehukkaita ja halpoja, että olen oppinut syömään niitä. Englannin rahassa ne maksavat vain noin puolisen penniä kappale. Viikunoita, rypäleitä, omenoita ja päärynöitä on siinä kuin melonejakin. Täällä kaupankäynti näyttää pääasiassa tyydyttävän vatsan tarpeita. Ihmiset ovat hyvin köyhiä, mutta lihavia ja tyytyväisiä: Bolognaa mainitaan yhdeksi koko Italian halvimmista paikoista elää. Papisto on täällä ylen hyvinvoivaa, ja kirkot ylenmäärin rikkaita. Duomo eli S.Pietro on suunnattoman korkea. Se on moderni rakennus - 1600:n tienoilta - sen julkisivu on merkillepantava, ja sisältä se on tilava ja juhlallinen.

S.Petronio, Bolognan vanhin ja suurin rakennus, on goottilaista tyyliä. Täällä paavi Clemens VII kruunasi Kaarle V:n, ja tässä kirkossa on myös kuuluisa Cassinin rakentama meridiaani vuodelta 1655. Törmäsin siihen sattumalta juuri keskipäivän aikaan. Auringonvalo pääsee kirkkoon katossa olevasta reiästä, ja lankeaa lattiassa olevalle viivalle johon on merkitty eläinradan symbolit."

Tänäänkin Bologna on kuuluisa pylväskäytävistään eli portiikeistaan, jotka reunustavat keskustan katuja kaikkialla. Katukäytävä on ikäänkuin upotettu talojen sisään; julkisivuja kannattavat loputtomat pylväitten ja niitä yhdistävien pyörökaarien rivistöt. Portiikin korkeudella oli säädetty vähimmäismittansa, 7 Bolognan jalkaa eli noin 2,7 metriä, eli ratsastajan on täytynyt mahtua sen alle. Todellisuudessa portiikit ovat yleensä paljon korkeammat, keskimäärin ehkä 4 - 5 metriä, ja niitten arvon jalkamatkailija toteaa kesällä erityisen kiitollisena, aivan samasta syystä kuin muinainen roomalainen, jonka kuljettavaksi keisari Augustus sääti URBSin keskustaan samanlaiset käytävät. Tänään, miljoonien autojen täytettyä Italian kaupunkien kadut, matkailija on kaksin verroin kiitollinen: autoa on lähes mahdoton tunkea portiikin sisään, tuiki välttämättömien katukahviloitten sekaan...

San Petronio ei tosin ole Bolognan vanhin rakennus; kuuluisat kaksoistornitkin ovat vanhempia, monista kirkoista puhumattakaan, mutta sen valtava goottilainen basilikahalli tekee paljoon tottuneeseen nykymatkailijaankin yhä mahtavan vaikutuksen. Meridiaanikin on paikoillaan. Se uusittiin kuusi vuotta tohtori Burneyn käynnin jälkeen, ja sen päässä, kesäkuun 22. päivän kohdalla jolloin aurinko on korkeimmillaan, lukee marmoriin hakattuna:

LINEA MERIDIANA
CONSTRUCTA ANNO MDCLVI
AMPLIORI FORMA RENOVATA
ANNO MDCCLXXVI

San Petronion akustiikka on tietyntyyppiselle juhlamusiikille erityisen komea. Sen kuoriin mahtuu leveään tilaan yli sadan muusikon esityskoneisto, ja kirkon kapellimestarien parhaimmisto on osannut käyttää 1600-luvun alussa perustettua cappella musicalea uljaalla ja vaikuttavalla tavalla. Giacomo Antonio Perti toimi tässä virassa peräti 60 vuotta. Hän kuoli 14 vuotta ennen Burneyn vierailua 95 vuoden kunnioitetussa iässä, ja il dottore kopioitutti itselleen Bolognassa erään Pertin kuuluisista messuista. Lokakuussa 1986 San Petroniossa esitettiin eräs Pertin 8-ääninen messu, 22-vuotiaana kirjoitettu nuoruudentyö vuodelta 1683, joka antaa erinomaisen kuvan bolognalaisesta juhlamusiikista barokin kulta-aikana:

[Mus.: G.A.PERTI: MESSA A OTTO VOCI (1683) (Edizioni Bongiovanni)]

Kukkulalla Bolognan kaupunginmuurien ulkopuolella on dominikaanien kirkko S.Michele in Bosco. Sinne Burney saapui ajoissa nähdäkseen prosession ja mitrapäisen piispan ja kuullakseen huonoa urkujensoittoa epävireisellä instrumentilla, mutta liian myöhään kuullakseen Antonio Mazzonin musiikkia.

Burney oli liian väsynyt mennäkseen teatteriin, ja monsieur de St Croix roikkui yhä hänen seurassaan. Hiukan tohtorin omaatuntoa kaiveli ettei hän kutsunut miestä illalliselle tai lainannut tälle paitaa - tämä kun oli lähettänyt kaikki kaksi paitaansa pestäväksi. Mutta parasta oli olla varuillaan kuten sanottu.

Keskiviikkoaamu 22. elokuuta kului Burneyltä hukkaan, sillä arkkitehti Barettin ystävät ja muut tavoitellut henkilöt olivat kaikki poissa kotoaan: säveltäjä-apotti Zanotti oli kaupungin ulkopuolella, kastraattilaulaja Guarducci (johon Burney oli tutustunut Lontoossa) oli Firenzessä, ja kastraateista kuuluisin, Farinelli, asui sen verran kaukana kaupungista että Burneyn olisi ollut otettava ajuri. Mutta illalla tohtori Burney tapasi koko matkansa ehkä keskeisen henkilön, isä Giambattista Martinin, säveltäjän, historioitsijan, opettajan ja suunnattoman oppineen miehen, jonka maine vielä tänäänkin on suuri ja lämpöistä arvostusta täynnä.

Padre Martini oli 64:n ikäinen Burneyn tavatessaan. Hän oli syntyperäinen bolognalainen, muusikon poika, joka jo viidentoista ikäisenä päätti ryhtyä fransiskaanimunkiksi. Kuudentoista ikäisenä hän soitti urkuja Bolognan S.Francescossa, ja yhdeksäntoistiaana hänestä tuli tämän kirkon maestro di cappella. Isä Martini ei mielellään jättänyt kotikaupunkiaan, vaikka hänelle tarjottiinkin virkoja mm. Roomassa. Mutta hänen maineensa kantoi kauas; hänen luokseen tultiin oppia saamaan monista maista ja kaupungeista. Napolista tuli Jommelli, Ranskasta Grétry, Saksasta Johann Christian Bach ja nuorempi Mozart. Kaikki he kirjoittivat kuuliaisesti kontrapunktinsa, joka oli edellytys arvostetun filharmonisen akatemian jäsenyydelle. Padre Martinin kirjasto oli jättiläismäinen, ja Burneyn vierailun aikoihin hän oli päättänyt laajentaa sitä kokoelmalla merkittävien muusikoitten muotokuvia.

Tämän uskomattoman ahkeran ja ystävällisen miehen työtehosta on hyvä esimerkki hänen kirjeenvaihtonsa ajan kuuluisien muusikoitten ja kirjailijoitten, hallitsijoitten ja paavien kanssa: Bolognan konservatorion yhteydessä sijaitsevan kirjaston luettelossa on 5878 padre Martinin säilyttämää hänelle osoitettua kirjettä. Kirjeitten lisäksi hän kirjoitti ainakin 1500 sävellystä, joukossa oratorioita ja messuja, sekä kontrapunktisen harrastuksensa tuloksena noin 1000 kaanonia.

Tällainen oli siis se kuuluisa mies, jota tohtori Charles Burney tuli tapaamaan fransiskaanikirkon yhteydessä olevaan konventtiin, käsissään aina välttämätön suosituskirje, jonka apotti Zanotti oli arkkitehti Barettin pyynnöstä laatinut, sekä pariisilaisen apotti Roussierin lähettämä kirjalahja, tutkielma muinaiskreikkalaisesta musiikista.

"Hän luki Zanottin suosituksen, ja sen jälkeen liitteenä olevan Barettin kirjeen, ja sain kuulla että hänelle oli sekä Torinosta että Milanosta tiedotettu minun tulostani. Hän sanoi tutustuvansa suurella ilolla näin ansioituneeseen ja epätavallisen tiedonhaluiseen henkilöön. Meistä tuli heti ystäviä, ja ryhdyimme töihin. Näytin hänelle Suunnitelmaani, ja monin kohdin hän nyökkäsi ja hymyili: 'bravo!', 'polito!', hän sanoi. Sitten kysyin hänen historiakirjansa tilanteesta. Toinen osa, hän kertoi, edistyy hienosti ja julkaistaan parin kuukauden kuluttua. Mutta työ ei lopu siihen, sillä kirjaan on kaikkiaan tulossa viisi osaa. En kylläkään usko että hän enää elää tarpeeksi kauan päättääkseen työnsä, sillä hän on hyvin vanha ja heikko, hänellä on hirveä yskä ja hän näyttää kamalalta. Mutta jaloluontoinen ja arvokas ihminen hän on. 'Me purjehdimme samaa merta', hän sanoi. 'Kyllä, mutta meillä on eri kurssi', minä vastasin, 'ja minä vien tavaraamme toisille markkinoille'.

"Näytin hänelle sitten luetteloa kirjoistani, ja hän oli joistakin kovasti hämmästynyt. Ne ovat äärimmäisen harvinaisia, hän sanoi; kirjoittipa hän joittenkin nimet muistiin. Sitten hän näytti omaa kirjaluetteloaan, joka on todella suunnaton. Moni kirjakauppias on ihaillut minun kirjavarastoani, mutta nyt oli minun vuoroni ihmetellä. Hänen kirjojensa määrä nousee jonnekin 18.000 niteen tienoille, ja moni niistä on maksanut omaisuuksia. Eräästä paksusta foliosta joka oli kirjoitettu Espanjassa 1613 hän oli Napolissa maksanut sata tukaattia joka on noin 20 guineaa. Sen hän näytti minulle ja monia muita merkillisiä kirjojaan, joita hänellä on kaksi huonetta täynnä. Hän sanoi että olen tervetullut hänen luokseen niin usein kuin vain voin, ja että meidän täytyy heti ryhtyä kirjeenvaihtoon ja avustaa toisiamme tiedonannoilla aina kun pystymme."

Seuraavana päivänä Burneyn ja Padre Martinin sydämellinen yhteistyö jatkui entistäkin tiiviimpänä. Burney on haltioissaan:

Hyvä isä Martini! Tämän nimen annan hänelle täydestä sydämestäni. Hän on kietonut minut ystävällisyydellä ja saattanut minut suunnattomaan kiitollisuudenvelkaan, sillä hän ei ole vain näyttänyt minulle harvinaisia käsikirjoituksiaan ja kirjojaan, vaan myös lahjoittanut minulle muutamia, ja ryhtynyt toimenpiteisiin jotta saisin niitä lisää ja että saisin hyvän vastaanoton Firenzessä ja Roomassa. Lyhyesti sanoen: koskaan en ole kunnioittanut ja rakastanut ketään näin paljon ja näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Minun sydämeni on hänelle auki niinkuin olisimme tunteneet kaksikymmentä vuotta, ja hän puolestaan vastaa kaikkiin kysymyksiini epäröimättä ja täydellisen avoimesti ja suoraan..."

Mutta Burneyn autuus Bolognassa ei pääty tähän. Kaupungin toinen kuuluisuus, kastraattilaulaja Farinelli asui pari kilometriä kaupungin ulkopuolella; ja välttääkseen turhan matkan Burney oli aamulla lähettänyt viestinviejän kertomaan tälle, että hänellä oli englannintuomisinaan mr. Strangen kirje ja painotuotteita. Lähetti oli ollut matkalla tuskin tuntiakaan, kun isä Martinin kirjastoon fransiskaanikonventissa porhaltaa maailman kuuluisin laulaja, tervehtii Burneytä kaksin käsin - ja sitten puhkeaakin varsinainen molemminpuolisten ja sydämellisten kohteliaisuuksien kaskadi.

Lopulta päätetään, että vaunut hakevat Padren ja tohtorin lauantaina Farinellin huvilalle päivälliselle. Niinpä siis tohtorillemme jää aikaa tutustua Bolognan vanhaan ja kunnianarvoisaan kulttuuriin laajemmaltikin. Palazzo Zampierissä hän näkee elämänsä tähän asti laajimman vanhojen mestarien kokoelman: hän pidättää henkeään Rafaellon, Guido Renin, Albanin, Carraccin, Correggion, Spagnoletton, Rubensin, Van Dyckin, Domenichinon, Veronesen, Peruginon ja Tizianin töitten edessä.

Teatteriakin Burney ehti katsoa, oikeata italialaista tragediaa, ilman musiikkia. Jonkin verran hänellä oli aihetta pään pudisteluun:

"Amatsonien kuningatar Thomyris tuli lavalle hyvin ekivookissa asussa: jotta hän olisi mahdollisimman juhlavan näköinen, hänen hameensa ja mustat housunsa oli koottu ylös niin että polvet paistoivat kauas. Hänen pukunsa ja eleensä viittasivat lähinnä siihen että hän oli menossa [pissalle] - mutta yleisö se vain taputti raivokkaasti, niinkuin se aina teki kun lavalta näkyi jotain kamalaa. Näytelmässä puhuttiin paljon uskonnosta, eikä sellaisiakaan anakronismeja maltettu unohtaa, kuin Kristus, Kolminaisuus, tahdonvapaus ja predestinaatio-oppi. Ja kun Kyyros teki kuolemaa, viimeistä palvelua hänelle teki juutalainen pappi..."

Burney arveli kuitenkin, että puhenäytelmällä voisi olla Italiassa hyvä tulevaisuus. Puhetragedian tappoi italialaisten intohimo musiikkidraamaa kohtaan, hän ajatteli, mutta italialaisten kieli ja nerokkuus on toisaalta niin rikas ja hedelmällinen, että he piankin saattaisivat innostua puhenäytelmiin. Sillä sellaisia he ovat aina olleet, innostuneet suunnattomasti, mutta kyllästyneet nopeasti, syöksyneet tyylistä toiseen ja olleet valtavan uteliaita uutuuksista. Mutta yksi edellytys puhedraaman nousulle on, miettii Burney, että kansalliset tavat ja käyttäytyminen hienostuvat. Toisin kuin Lontoossa tai Pariisissa, joissa yleisö kannustaa näyttelijää olemalla hiljaa, Italiassa näyttelijät yrittävät saada itsensä kuulluiksi valtavissa saleissa joissa vallitsee jatkuva mekastus. Käytä siinä sitten ääntäsi nyanssoidusti; kaikki tunteet ja intohimot, hellimmistä lähtien, ovat yhtä meluisia.

Lauantai-aamuna Burney istui taas Padre Martinin kirjastossa. Tämäkään aamu ei mennyt hukkaan; musiikinhistoria englanninkielellä edistyi - mutta vihdoin, vihdoin tulivat Farinellin vaunut. Laulajan talo oli niin uusi etteivät kaikki yksityiskohdat vielä olleet valmiit. Mutta englantilaisen silmään osuivat heti italialaisen varmalla maulla rakennetut puutarhat. Ja näkymä alas kaupunkiin sitten! Sisällä Burney huomaa heti taulut: suuret mestarit, suuret mallit. Zimenez ja Murillo; sitäpaitsi bljardisalissa olivat kuvat seuraavista eminensseistä (tässä vain lukumäärät laadun mukaan): 2 keisaria, 1 keisarinna, 3 Espanjan kuningasta, 2 Asturian ruhtinasta, 1 Sardinian kuningas, 1 Savoijin ruhtinas, 1 Napolin kuningas, 1 Asturiasin ruhtinatar, 2 Espanjan kuningatarta sekä paavi Benedictus XIV. Tämän verran kruunupäitä yhden laulajan kotona - tuon listan valistunut empiristi Burney on takuulla tarinnut Lontoossa kaikille halukkaille, myös niille joitten anonyymisyyttä hän käytti sydämellisten kohteliaisuuksien latelemiseen ennen päivälliskutsua.

Tohtorin muistikirjaan tuli kosolti ensikäden tietoa Domenico Scarlattista. Farinelli tunsi suuren klaverisäveltäjän hyvin Espanjan hovista, niiden parinkymmenen vuoden ajalta jotka hän itse siellä diplomaattisissa tehtävissä vietti. Ääntään ikääntynyt laulaja ei enää käyttänyt, mutta soitti mielellään viola d'amorea ja lukuisia taiteilijoitten mukaan nimettyjä klavereitaan. Erityisesti Farinelli piti pianofortestaan vuodelta 1730; siinä luki kultaisin kirjaimin: "Rafaello d'Urbino".

Mus.: Scarlatti

Sunnuntaina Bolognassa oli riehakas kansanjuhla. Väkeä tulvi kadut mustanaan, mitä ihmeellisimpiä esityksiä nähtiin toreilla, pieniä porsaita juoksutettiin ympäriinsä, ja vallasväki jakeli parvekkeilta rahoja innokkaasti tungeksivalle rahvaalle.

"Monsieur Ranskalainen oli mukana juhlissa, ja sen jälkeen hän halusi lainata minulta pari sekiiniä kunnes saa rahaa ystäviltään. Ja minä kun luulin että muutamat aamiaiset ja näytöskappaleet olisivat riittäneet; mutta hän painaa päälle, enkä minä pidä siitä. En muista kuka varoitti minua ranskalaisista Italiassa, mutta oikeassa hän oli. Vieläkään en ole oppinut ääntämään kyllin napakasti tuota tärkeää tavua: 'NO'."

"Sain kirjeen Moianan isältä joka jäi Veneziaan tämän luo. Moiana-parka on kuollut. Hän oli vain kolmenkymmenen kolmen, ja terve kuin pukki koko matkan - ja sitten kaik- ki on loppu yhdessä viikossa! Näin tässä rupeaa masentu- neena epäilemään omaakin pitkäikäisyyttään. Minä luulen että hän sai lämpöhalvauksen kuljeskelemalla Veneziassa keskellä päivää vuoden kuumimpana aikana. Silloin kaikki muut lepäävät sisätiloissa, ja vain koirat ja englanti- laiset ovat ulkona - näin täällä sanotaan."

Maanantaina Burney tutustui Bolognan kuuluisaan yliopistoon, maanosamme vanhimpaan. Taideteosten lisäksi hänen mieltään kiinnittivät tieteelliset kokoelmat. Synnytysopin ja anatomi- an saleissa oli suurenmoinen kokoelma väritettyjä vahamalleja synnytinelimistä, sekä kohdusta, istukasta ja sikiöstä raskauden eri vaiheissa, ja luonnonhistorian saleissa muun muassa egyptiläisiä muumioita ja antiikin aarteita. Sensijaan fysiikan osaston sähköopilliset kojeet olivat paljon vanhan- aikaisempia kuin Englannissa. Burney sai ihmeekseen kuulla, että professorien palkat olivat kovin alhaiset, eikä yliopis- tolla ollut minkäänlaista kirjeen- tai julkaisujenvaihtoa englantilaisten yliopistojen kanssa.

Merkillepantavin Burneyn yliopistossa tapaamista ihmisistä oli ehdottomasti Dottoressa Laura Bassi. Tämä lahjakas naisfyysikko oli laajalti tullut tunnetuksi sekä loistavista Newtonia käsittelevistä esitelmistään että muunmuassa sähköopillisista tutkimuksistaan. Laura Bassi oli lähes kuudenkymmenen ikäinen Burneyn tavatessaan, eikä oppineisuudestaan ja nerokkuudestaan huolimatta ollut tämän mielestä lainkaan 'miesmäinen' tai kopea. Tohtoria lämmittivät Dottoressan ylistävät sanat englantilaisista tiedemiehistä kuten Newtonista, Halleysta, Bradleysta ja Franklinista. Burney sai nähdä joukon tohtorinnan sähköopillisia kokeilulaitteita metalli- ja lasilevyineen, ja kuuli surkuhupaisan tarinan bolognalaisten, Italian arvostetuimman yliopistokaupungin asukkaitten taikauskoisuudesta.

Laura Bassin mies, tohtori Verati, fyysikko hänkin, oli tutustunut tri Benjamin Franklinin selvitykseen 'sähköisen tulen' ja salamain samankaltaisuudesta, sekä mahdollisuudesta turvata rakennuksia ukkosen tuhoilta, ja rakentanut yliopiston suojaksi joukon ukkosenjohdattimia. Kunnon bolognalaiset olivat kovin säikähtäneet näitä paholaisenvehkeitä, joiden he uskoivat päinvastoin houkuttelevan ukkosia kaupunkiin, ja niin tri Veratin oli purettava rakennelmansa. Mikään ei auttanut, ei edes valistuneen bolognalaisen paavi Benedictus neljännentoista kehoituskirje. Eikä Bolognassa nyt siis ollut ensimmäistäkään ukkosenjohdatinta.

Seuraavat päivät kuluivat kirjoittamiseen, kopioimiseen ja vierailuihin. Torstaina Burney lähti S.Giovanni in Monti -kirkkoon kuuntelemaan vuoden tärkeintä musiikkitapausta Bolognassa, Accademia Filarmonican konserttia. Tämän seuran jäseniksi pääsivät ankarien kokeitten perusteella vain kaikkein korkeimman luokan luovat tai esittävät muusikot. Kirkko oli väkeä täynnä, joukossa monia vanhoja tuttuja, sekä maalarit Keeble, Füssli ja Barry, joihin Burney oli samana päivänä sattumalta tutustunut.

"Ja kenetpä silmäni olisi muun yleisön joukosta tavoittanut, kuin Mozartin, kuuluisan pikku saksalaisen, joka [muutama vuosi sitten] hämmästytti kaikkia lontoolaisia varhaiskypsällä musikaalisuudellaan. Juttelin melkoisen tovin hänen isänsä kanssa ja sain kuulla että he asuvat ruhtinas Palavicinon luona. Pikku mies on melkoisesti kasvanut, mutta on silti vielä pieni. Milanolaiset ovat tilanneet häneltä oopperan. Hänen isänsä on ollut nämä 5-6 viikkoa täällä kovin kipeänä. Paavi on lyönyt tämän pikku ihmeen ritariksi."

Konsertin ohjelmassa oli vain yksi kappale jonka Burney mainitsee: bolognalaisen Abate Zanottin hurmaava sävellys, jolla kaiken lisäksi oli ihmeellinen lääketieteellinen vaikutus, se kun täydellisesti paransi tohtoria koko päivän vaivanneen päänsäryn.

Jäljellä oli enää vain jäähyväiskäynti Padre Martinin luona, jota Burney päiväkirjassaan kutsuu sanoilla "my Daddy, very good Padre". Padre oli kirjoittanut hänelle suosituskirjeitä Firenzeen, Roomaan ja Napoliin, ja antoi lähtiäisiksi kopiot muutamista kaanoneistaan, joita Burney yhdessä parin nuoren fransiskaanin kanssa oli innokkaana laulellut.

Mus.: Padre Martinin kaanonia studiosta

Burney ei tavannut tämän jälkeen isä Martinia; mutta tämä eli vielä 14 pitkää vuotta, ja ehti saada valmiiksi historiansa kolmannenkin osan. Padre oli pyytänyt lähtiäisiksi Burneytä kirjoittamaan usein. Tämä kirjoittikin Napolista kiitoskirjeen; mutta sitten seuraakin pitkä tauko. Tallella on viisi Burneyn kirjettä vuosilta 78-80, jolloin hänen musiikinhistoriansa ilmestyi. Näissä tohtori kyselee tarkennuksia muutamiin historian yksityiskohtiin, lupaa muotokuvan itsestään ja Johann Christian Bachista, ja valittelee sota-ajan estävän ulkomaisten kirjojen saannin. Yhteys Padreen käykin usein kuriirien ja välikäsien kautta, ja näissä Burney on aina hyvin arvostavassa sävyssä mainittu.

Niin lähtee tohtori Burney Bolognasta, vietettyään siellä 10 rikasta ja suurenmoista päivää. Mutta isä ja poika Mozart jäävät. Isä kärsii edelleen vammoista jotka sai kaksi kuukautta aikaisemmin postivaunujen kaaduttua Napolin ja Rooman välillä. Poika kirjoittaa suurta oopperaa 'Mithridate, Rč di Ponto', joka hänen johdollaan esitetään joulukuun lopulla Milanossa. Kuukauden kuluttua Burneyn lähdöstä Wolfgang aloittaa päivittäiset tunnit isä Martinin luona, kirjoittaa soitinmusiikkia ja valtavan määrän kontrapunktiharjoituksia. Burney on vielä Roomassa, kun 'pikku saksalainen' valitaan Bolognan Filharmonisen Akatemian jäseneksi ja saa asiaankuuluvan todistuksen hyvältä mutta ankaralta Padrelta.

Näistä ajoista lähtien Mozart on kiinnostunut kontrapunktista, ja tämä harrastus tulee 18 vuoden kuluttua tuottamaan niinkin ihmeellisen tuloksen kuin Jupiter-sinfonian finaalin. Mutta se D-duurisinfonia, jonka poika saa valmiiksi Bolognassa vähän ennen englantilaisen tohtorin tuloa, Köchelin luettelossa numero 84, kertoo nuorukaisen toiveista ja Italian kesästä enemmän kuin kaikki nämä sanat:

Mus.: Mozart: Sinfonia D-duuri KV 84, 1. osaa

Pyhäinpäivänä - soisin kuolemankin olevan ylen yksinkertainen tapaus

Pyhäinpäivä, Allhelgonadagen, Allerseelen on virallisesti ohi, kun tätä yöllä kirjoitan. Mutta katolisen perinteen mukaan se tärkein päivä itse asiassa vasta sarastaa. Kun lauantaina muistetaan ja hyvitellään omia vainaita, sunnuntaina ovat vuorossa paljon tärkeämmät, ne viralliset pyhimykset.

Vuosien mittaan olen törmännyt yleisiin elämäntapakäsityksiin, ja aiheuttanut paljon suoranaista paheksuntaa. Minulla ei nimittäin koskaan ole ollut pyhäinpäiväperinteitä. Edes Helsingissä asuneena en käynyt vanhempieni haudalla, muuta kuin välttämättömissä tapauksissa. 

Minua on paheksuttu kylmäkiskoiseksi ja kiittämättömäksi, ja erityistä närkästystä herätti vielä se, etten soveliaassa määrässä tarpeeksi näkyvästi ”järkyttynyt” tai ”romahtanut”, kun esikoiseni elämä päättyi kesken kaiken.

Miten puisin tämän ilmiselvän maagis-uskonnollisen ongelman?

Lähdetään vaikka siitä, että on varsin outoa, että yksi päivä on omistettu vainajien muistelulle, kun vuoden muina 364 päivänä ei tarvitse tuohon kuluttaa aikaa. Ikäänkuin yhteisö muistuttaisi, että nyt on se päivä jolloin pukeudutaan mustiin ja ollaan vakavan näköisiä, tai muuten paheksutaan.

Eiväthän vainajamme ole siellä missä heidän lahonneet jäännöksensä, tuhkansa tai muistokivensä ovat. En tiedä onko heitä muussa mielessä olemassakaan kuin muistoina ja perinteinä ja esineinä tai muina tekojaan. Heidän olemisensa mahdollisessa muussa olemuksessa on meille tuiki tuntematonta.

Vanhempien, ystävien ja tuttavien kuolema on aina vaikea asia, kun se tapahtuu, siitä huolimatta että jokainen tietää että elämän pituudella on oma määränsä. Erityisen kipeää tekee oman lapsen kuolema, koska tämän tapahtuma on ikään kuin ’väärin’, kohtuutonta.

Oman lapseni kuolema oli vaikea asia, mutta minulla oli siihen surutyöhön oma menetelmäni. Jo hänen elinaikanaan valmistelin orkesteriteosta hänen muistokseen, ja kun odotettu ja väistämätön asia tapahtui, minun oli oltava riittävän vahva tukemaan muita. 

Lapsen murheellinen kuolema ei katoa missään vaiheessa, se on aina jossain ajatuksien kerrostumassa, mutta siihen on vain totuttava. Suorastaan loukkaavalta tuntuisi yhteisön muistutus, että nyt olisi virallinen päivä murehtia.

Minua on oudoksuttu myös sen vuoksi, että suhtaudun omaan kuolemaani liian kevyesti. Tiedän hyvin, että olen jo pitkälti yliaikainen. Pystyn vielä tekemään samoja töitä kuin ennenkin, kelvollisella tasolla, mutta ruumis on auttamattoman raihnainen. Ja vaikka jotakin ehtisin vielä tehdäkin, suurin osa kaikesta on jo tehty. 

Haluaisin, että en joutuisi kärsimään puolinaista elämää letkuissa. Paras olisi äkillinen nukahtaminen tuosta vain, hupsis. Ja sen jälkeen - ei mitään, vaikka mistä sen lopultakaan tietää. Mutta en odota mitään. Sen vuoksi minua ei pelota eikä kauhistuta se, mikä joka tapauksessa tapahtuu. Tänään, huomenna, viikon kuluttua, ensi vuonna.

Asiat ovat vain tämän elämänkin kohdalla kovin yksinkertaisia. Näin se menee. Senkuin paheksutte. Mutta ette ole kovin viisaita, kuitenkaan.

Tonttuaakkoset ja Iloinen Aapinen

Opin lukemaan kolmivuotiaana, joten kun menin kouluun vajaan kuuden ikäisenä, kirjaimet olivat jo tuttuja. Kiinnostavinta minusta olivatkin Erkki Koposen

piirrokset, varsinkin ne joissa tontut yrittivät muodostaa kirjaimia. Minusta nämä kuvat olivat pelkkää rautaa! Vähän sen jälkeen tapasin Koposen Ollin pakinoiden

kuvittajana, ja hänen tyylinsä jäi pysyväksi symboliksi humoristisesta piirtämisestä.

Aapinen jota luin oli eräs maineikkaimmista. 1930-luvulla ilmestynyt Iloinen Aapinen oli Aili Konttisen, Martti Haavion ja Ohto Oksalan yhteistyötä, ja ajalleen hyvin kuvaava. Kuvien aiheet olivat kokonaan maalaisia.

Kirjaimistossa oli ainoastaan suomenkieleen 'virallisesti' kuuluvat kirjaimet. B, C, F, Q, W, X ja Z puuttuivat. Tämän päivän nuoriso tuskin enää ymmärtäisi kirjan kaikkia ruraalisia esimerkkikuvia. Ä niinkuin 'äes' olisi hyvä esimerkki tästä, eivätkä kaikki heinäntekoon liittyvät välineetkään välttämättä olisi kovin tuttuja.

Eräässä Jalmari Finnen Kiljus-kirjassa herrasväki ryhtyi etätiedottamisen harrastajiksi. He muodostivat kropalla kirjaimia, ja varsinkin pitkä ja laiha äiti-Kiljunen oli hommassa menestyksekäs.

Saattaapa olla niin, että idea tonttuaakkosista on juolahtanut Koposen mieleen juuri Kiljusen herrasväestä. Finnehän parodioi yhteiskuntaa varsinkin sosiaalisen nousun kanssa yrittelevän kansanosan pulmien kuvaajana.

Jo aapisessa on korkeakirjallinen perintö tuotu lapsille tutuksi. Aleksis Kiven tekstejä tulee vastaan. "Sanopa, pienoiseni, mistä tiesit kotiisi tulla? Tulin pitkin Turun tietä..." Tai:

"Hän tiesi, missä on se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet.

Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämeensä syvyyteen". Seitsenvuotiaan muistikuviin jos tällaiset tekstit jäävät muhimaan, niille rakentuu kielen ja ajattelun tueksi sitten paljon muutakin.

Lisää Kiveä: "Makeasti oravainen / makaa sammalhuoneessaansa; / sinnepä ei hallin hammas..." Kantelettaren runoja ja muita vanhoja perinnetekstejä on paljon, ja muutama perusvirsikin.

Niin täydellinen aapisen maalaiskeskeisyys on, että yksikään kertomus tai kuva ei sijoitu kaupunkilaiseen elämäänmuotoon. Tokihan matkataan Turkuun, Helsinkiin, Hämeenlinnaan tai jopa Kuopioon, mutta siellä ei olla.

Ja sehän asetelma oli vielä 1950-luvulla ja paljon myöhemminkin. Vaikka lapsi kävisi kouluaan kaupungissa, lomat pyrittiin viettämään maalla, parhaassa tapauksessa sukulaistalossa vaarin ja mummon tykönä.

Kesälomat, perunannostolomat ja hiihtolomat maaseudulla eivät olleet lapsille vain sijoitus-paikkoja, vaan sitä aidointa ja perustavinta varsinaista elämää. Köyhälistön lapsille järjestettiin maaseudulle siirtoloita, jossa he pystyisivät edes hetkeksi elämään terveissä oloissa.

Linnut ja muut eläimet ovat lapsille läheisiä. Puut ja muut kasvit ovat ihmeellisiä ja tärkeitä. Maatalon työt ja tavat opettavat. Ympäristö, jossa itse tehdään käyttöesineitä tai leikkivälineitä, on ihmisarvoinen.

Mistäpä maitoa saadaan? Entäpä jauhoja, lihaa, puuta, munia? Massiivinen ja eristynyt teollisuus jauhaa tavaraa kauppoihin, mutta tietävätkö ihmiset enää mitä tehdä jos se teollisuus alkaakin yskiä?

 

Se maailma jossa Iloinen Aapinen syntyi, on kaikesta huolimatta se perus-maailma, joskus vaivalloinen, mutta silti koko toimeentulon perusta. Ja aapinen itse on tervehenkinen ja rohkaiseva, vailla muodikasta valittamista ja katkeruutta. 

Iloisen Aapisen jälkeen minä, kirjallisesti kokenut tokaluokkalainen sain saman tekijäjoukon laatiman Iloisen Lukukirjan. En ole sitä aikuisena lukenut, enkä löytänyt, mutta muistan siitä yhden kertomuksen. 

En tiedä kirjoittajaa, mutta jutussa kerrottiin miten äiti Hippo yritti saada vastentahtoista poikaansa Potamusta koulutielle. Siinä mentiin katsomaan minne pallo lenteli, tai mitä sen-ja-sen puun takana oli.

Lopulta koulutalo näkyi, ja Potamus säntäsi sinne innoissaan. Opin samassa virtahevon tieteellisen nimen!

Muistan myös, miten minua nauratti pikkulasten lapsellisuus. Noin yksinkertaisiin konnankoukkuihin ne sitten höplääntyvät!

Iloinen Aapinen löytyy netistä osoitteesta digi.kansalliskirjasto.fi

Mozart: Myyttejä ja juoruja

Kari Rydman:
MOZARTIN VIIMEINEN VUOSI 56 (ulos 21.12.91)

© Kari Rydman 1998

Kuolema ei tavallisen taiteilijan kohdalla merkitse juuri muuta, kuin että häntä koskevat dokumentit, kirjeet, painotuotteet, päiväkirjat jäävät ani harvojen tutkijoitten materiaaliksi (ja hänen tuottamansa taide tietysti jää elämään omaa, enemmän tai vähemmän rauhaisaa elämäänsä). Mozartin kuolema oli toista. Välittömästi kävi ilmi hänen huikea vaikutuksensa aikalaisiin. Häntä surtiin suorastaan kansanliikkeen omaisissa massatilaisuuksissa (kuten Prahassa), hänen muistokseen järjestettiin kirkollisia ja maallisia tilaisuuksia, ja hänen sävellyksilleen omistettuja konsertteja pidettiin vuosikausia kuoleman jälkeen. Kruunupäät olivat liikuttuneita, ja he avasivat kukkaronnyörinsä Konstanze-lesken ja lasten hyväksi niin anteliaasti, että säveltäjä itse vain harvoin oli joutunut moisen rahatulvan kohteeksi.

Mozartista puhuttiin näinmuodoin lähes herkeämättä. Jokainen hänet tuntenut katsoi vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin velvollisuudekseen kertoa arvioitaan, anekdootteja ja mielipiteitä tästä kuolemansa jälkeen välittömästi lopulliseen superkuuluisuuteen kohonneesta muusikosta. Juorut, jotka muuten olisivat kuolleet kuulijoitten puutteeseen, alkoivat elää omaa elämäänsä; ne kasvoivat ja muuntuivat, semminkin kun jo 1790-luku oli ajatusmaailmaltaan kiihkeän romanttinen ja alkoi kehitellä sittemmin jo kohtuuttomiksi muuttuvia taiteilija-myyttejä.

Niinpä Mozart-elämäkerturit jo varhain mielellään elävöittivät esityksiään anekdooteilla tai esimerkiksi arvailuilla säveltäjän naissuhteista. Mozartilla oli suuri määrä oppilaita, monet heistä nuoria säätyläisnaisia tai -tyttöjä. Hän omisti monille näistä sonaatteja tai jopa konserttoja. Jotkut nuorista naisista olivat epäilemättä ihastuneita nuoreen ja karismaattisen lahjakkaaseen opettajaansa. Meille kerrotaan, että aatelisneito Barbara von Ployer oli "aika ruma", mutta Mozartiin kovin rakastunut; että nuori englantilainen laulajatar Nancy Storace oli "ihanan kaunis" ja ihailtu ja herätti sen vuoksi varmasti Mozartissakin vastakaikua; että pikkuneito Anna Gottlieb, joka 13-vuotiaana lauloi Barbarinan osan Figaron häissä ja 17-vuotiaana Paminan osan Taikahuilussa, olisi mestarinsa kuoleman jälkeen peräti menettänyt äänensä ja lopettanut esiintymiset.

Mitä "pikkuneitoon" tulee, sanomalehtensä lukeneet tutkijat voivat hyvin kumota tämän tarinan. Anna jatkoi uraansa näyttelijänä ja laulajana pitkälle 1800-lukua. - Eräät kirjoittajat ovat löytävinään Mozartin naisoppilailleen kirjoittamista sävellyksistä erityisen eroottisia sävyjä. Mutta miksi säveltäjä ei kirjoittaisi nuorille naisoppilailleen "helpohkoja" ja "tunteellisia" kappaleita? Sellaisia he ja aika vaativatkin...

Mutta yksi Mozartin tilille pannuista naissuhteista joutui jälkikäteen erityisasemaan, ja kamalista syistä. Parin korttelin päässä Grünangergassella asui pikkuvirkamies Franz Hofdemel, Mozartien läheinen perhetuttava. Hänen vaimonsa Magdalena oli lahjakas pianisti, ja nautti ilmeisesti Mozartin opetusta. Samana päivänä kun Mozart siunattiin, jouduttiin Hofdemelien asuntoon murtautumaan sieltä kuuluneitten huolestuttavien äänien vuoksi. Kävi ilmi, että Hra Hofdemel oli leikannut kurkkunsa poikki partaveitsellä. Magdalena makasi verilammikossa kasvot, kurkku ja rinta viillettynä. Jostainpäin huoneistoa löytyi perheen parivuotias tytär vahingoittumattomana.

Magdalena Hofdemel oli viidennellä kuulla raskaana. Hän jäi henkiin, ja hänen lapsensa sai isänsä ja kumminsa nimet Johann Nepomuk Alexander Franz. Saksalaisen kielialueen lehdistä on löydetty erinäisiä uutisia tästä kauheasta perhetragediasta, ja niissä on vihjaistu sekä Hra Hofdemelin epätoivosta että hänen toivottomasta mustasukkaisuudestaan. - Ehkäpä tämä yhteensattuma olisi jälkeenpäin unohdettu, ellei Wienin seuraavan supertähden, vuotta Mozartin kuolemasta kaupunkiin tulleen nuoren Hra Beethovenin olisi kerrottu kieltäytyneen esiintymästä Magdalenan läsnä ollen, syyllä että tämä olisi ollut Mozartin rakastajatar.

Muita todisteita Mozartin suhteesta Magdalenaan kuin tämän Wienin kaupungissa ilmiselvästi pyörineen juorun eivät tunkiontonkijat ilmeisesti ole löytäneet. Yhtä vähän on löytynyt todisteita Constanzen suhteesta sävellysoppilas Süssmayeriin, saatikka että tämä olisi hänen nuoremman poikansa isä. Tunkiontonkijoita ei ole pysäyttänyt edes 1800-luvun alussa kirjattu tukku todistuksia Mozartin nuoremman pojan ulkonäöstä: hänen sanottiin muistuttaneen suorastaan huomiotaherättävästi Mozartia, jopa korvalehden erikoista muotoa myöten.

Mozartin säilyneet kirjeet antavat puolisoitten suhteesta aivan yksiselitteisen kuvan: se oli tiivis ja läheinen, täynnä sekä toveruutta että seksuaalista läheisyyttä.

Kertomukset hovikapellimestari Antonio Salierin juonitteluista Mozartia vastaan ovat sensijaan jossain määrin tosia 1780-luvun puolella. Kysymys oli tietenkin hovin oopperatilauksista, sekä myös italialaisen oopperaperinteen puolustustaistelusta uutta saksalaista vastaan. Mutta keisari Josephin kuoltua miehet olivat joutuneet ikäänkuin samaan veneeseen; uudella keisarilla ei ollut juuri aikaa taidepyrinnöille, ja Salieri jätti hovivirkansa. Erityisen suuresta vihamielisyydestä Mozartia kohtaan ei kerro sekään, että Salieri ilmeisesti johti tämän g-mollisinfonian Tonkünstler-konsertissa keväällä -91, ja useita kirkkosävellyksiä Prahan kruunausjuhlilla saman vuoden syyskuussa, ja että hän monien muiden ohella osallistui Mozartin poikien musiikilliseen kasvatukseen.

Beethovenia askarrutti Mozartin kuolema useasti varsinkin 1820- luvulla, semminkin kun juoruissa alettiin syyttää hänen opettajaansa Salieria tämän myrkyttämisestä. Beethovenin keskusteluvihkoissa aihetta käsitellään usein. Niin sairas Salieri itse kuin lukemattomat muut asioita tuntevat kumosivat ponnekkaasti tätä raakaa juorua, mutta turhaan. Aihe oli aidosti romanttinen, se löysi tiensä Puškinin kirjoituspöydälle, sieltä Rimski-Korsakovin oopperaksi, ja lopulta laajojen massojen tietoisuuteen Schaefferin näytelmän ja Formanin elokuvan kautta.

Myrkytysteoria on ajat sitten todettu aiheettomaksi, ja Salierin maine puhdistettu. Mutta ilmeisen tuloksetta, päätellen tiedotusvälineitten asiaa koskevasta ja yhä jatkuvasta innokkaasta kohu-uutisten harrastuksesta.

Myös monet muut pitkään hellityt myytit on todettu kiistatta aiheettomiksi. Näin on kumottu esimerkiksi tarinat säveltäjän köyhyydestä ja häpeällisestä köyhäinhautauksesta. Olen aikaisemmissa ohjelmissa esittänyt kosolti riidatonta tietoa tuon ajan talousasioista ja Mozartin tuloista, ja todennut että hänen tulonsa olivat hyvinvoivan kauppaporvarin tasolla. 80-luvun viimeisinä vuosina hän kyllä joutui väliaikaiseen velkakierteeseen, mutta oli kuolemansa tienoilla ilmeisesti lopullisesti selviämässä kuiville. Mozartin potentiaalisen varakkuustason voi sitäpaitsi hyvin lukea niistä valtavista summista, joita leski Constanzelle virtasi joka taholta heti säveltäjän kuoleman jälkeen.

Hiukan vaikeampaa on kumota väitteet 'väärinymmäretyst nerosta'. Pitäisi tietysti ensin määritellä, ketkä mitäkin ymmärsivät ja mitä eivät. Onhan aivan selvää, ettei Mozartin aikalaisilla voinut olla samanlaista kokonaiskuvaa hänen tuotannostaan kuin meillä. Toisaalta olisi myös väärin edellyttää ajan tavalliselta oopperayleisöltä tai menuettien suurkuluttajilta erityistä ymmärrystä hänen orkesteri-, kirkko- ja kamarimusiikkiaan kohtaan.

Mutta Mozartin oopperat pyörivät herkeämättä koko saksankielisessä Euroopassa, ja samoin alkoi olla jopa hänen soitinmusiikkinsakin laita. Paikallinen sanomalehti Wiener Zeitung suhtautui Mozartiin erityisen kunnioittavasti. Hänen nimensä oli huomiota herättävän usein ladottu puolilihavalla, siihen yhdistettiin huomiotaherättävän usein joukko arvonimiä, ja Joseph Haydnin ohella hän on ainoa säveltäjä, josta lehti vuonna -91 kirjoitti uutisosastossaan (ellei lasketa mukaan lyhyttä mainintaa Prahan virallisen kruunajaiskantaatin tšekkiläisestä tekijästä Leopold Kozeluchista). Lehti julkaisi tänä vuonna virallisen nekrologin ainoastaan kahdesta kulttuurihenkilöstä, tiedemies Ignaz von Bornista ja Mozartista, ja poikkeuksellisen paljon tilaa se antoi lennokkaalle kuvaukselle Mozartin valtavasta muistojuhlasta Prahassa - muita senkaltaisia reportaaseja en vuoden -91 lehtien palstoilta juuri ole löytänyt. Toisaalta lehti ei kertonut vastaavista tilaisuuksista Wienissä; saattoihan olla niinkin, että kirjoittajilla oli hiukan erilaisia käsityksiä Mozartin asemasta - ja oli myös eittämättä totta että säveltäjän suunnaton maine Prahassa oli myös journalistisesti kiitollinen aihe.

Kaiken kaikkiaan on täysin epäilemätöntä, että kuollessaan Mozart oli latinalaisen maailman ulkopuolella Haydnin ohella kuuluisin säveltäjä, Wienissä elävistä kuuluisin. Ehkäpä vain Ignaz Pleyel saattoi Wienissä kilpailla hänen kanssaan kustantajain myyntilistoilla, mutta paljon kapeammalla alueella. Ja kun Mozart oli kuollut, hän varsin pian ohitti maineessa jopa Papa Haydnin.

Kaikista myyteistä riippumatta...