Katselin tässä kuvia Suomen kalliomaalauksista, joihin useasti liittyy järeämpääkin nähtävää. Kulunut, lohkeillut kalliojyrkänne muistuttaa jättiläismäisiä ukonkasvoja, jotka tietyssä valaistuksessa, tietyltä suunnalta katsottuina näkyvät kauas järvireitille tai laaksoon. Kun ne tekevät vielä nykyiseenkin katsojaan ison vaikutuksen, kuinka suuri se onkaan ollut menneille ihmisille, jotka elivät myyttisessä ajatusympäristössä, ja kansoittivat koko ympäristönsä eri laatuisilla olennoilla. (Yläkuva Astuvansalmelta, alakuva Verlasta).
Kuinka paljon me tämän näennäisesti järkevän ajan ihmiset olemmekaan menettäneet, kun emme kehtaa edes symbolisesti liittää ympäristön eläviin ja näennäisesti kuolleisiin olioihin personifioituja vertauskuvia. Niitä kaikkia ei tarvitse pelätä, mutta kunnioittaa kylläkin. Pelkästään elämän kunnioitus, josta Albert Schweitzer niin kauniisti puhui, olisi meille hyvin tärkeä asennoituminen.
Muinaisten kreikkalaisten suhtautuminen vanhoihin myyttisiin luonnonolentoihin on minusta kuvaava. Siinäkin vaiheessa, kun varsinaiset jumalat alkoivat olla kokkapuheitten ja veijaritarinoitten kohteena, kreikkalaiset eivät hennoneet luopua erilaatuisista luonnonhengistään. Niiden vertauskuvalliset edustajat, nymfit, jäivät länsimaiseen hengenelämään yli kahdeksi tuhanneksi vuodeksi.
Spitzweg: Nymfi
Ajatelkaapa nyt tuota naisolentojen galleriaa. Veden nymfejä olivat najadit (lähteet, purot ja joet), nereidit (Välimeri) ja okeanidit (valtameret). Metsän ja puiden nymfejä olivat mm. dryadit, vuorten ja luolien nymfejä oreadit, sateen nymfejä hyadit. Ja olipa Seulasten eli seitsentähtien kuviollakin plejadinsa.
.jpg)
Waterhouse: Hylas ja vesinymfit
Yksi oreadeista oli Ekhō, jonka nimi useissa kielissä edelleen tarkoittaa kaikua (eko, echo, eco). Monet muutkin nymfit tunnetaan yhä nimellä, varsinkin muusat, jotka ovat oma lajinsa symboliolentoja: Kalliope (epiikka), Kleio (historia), Euterpe (laulu ja elegiat), Erato (lyriikka), Melpomene (tragedia), Polyhymnia (hymnit), Terpsikhore (tanssi), Thaleia (hyvinäytelmät) ja Urania (tähtitiede).
Cabanel: Echo
Ikävä kyllä meidän omat luonnonhenkemme ovat jääneet lähinnä kansallisromanttisen kauden omaisuudeksi. Nuoremmat sukupolvet eivät niitä juurikaan tunne tai erota erilaisista sanonnoista. Järkiuskon kiihkomielisimmät saarnaajat ovat vaatineet, ettei lapsille saisi kertoa satuja, koska ne eivät ole 'totta', ja saattavat kertoa jopa olennoista joita ei kerta kaikkiaan voi olla olemassa.
Mutta jospa sittenkin antaisimme mielikuvituksellemme vallan, ja antaisimme niittyjen, metsien, lehtojen, kallioiden ja purojen vapaasti täyttyä niiden personifikaatioilla. Ne voivat tietysti olla puolialastomia neitokaisia, jos ne jotakuta miellyttävät (ja mikseivät miellyttäisikin), mutta yhtä hyvin ne voisivat olla häivähdyksiä silmäkulmassa, valonvälkkeitä, sumuharson liikahduksia, salaperäisiä silmiä tiheikössä, tai kasvojen tapaisia muotoja kivessä. Kauriilla, siilillä tai sudenkorennolla voisi olla näkymätön suojelijansa, joka kuitenkin näkee meidät, jos aiomme tehdä eläimelle pahaa. Vedessä voi piillä Näkki tai aallotar, joka vetää varomattoman syvyyksiin.
Ehkäpä me näin voisimme puolustautua niitä toden totisesti olemassa olevia sadunkieltäjiä, ankeuttajia ja järkifundamentalisteja vastaan, jotka kaikkialla toistelevat ilotonta oppiaan "Ei ole, ei ole". Entäpäs jos onkin?
Tarkoitin tosiaan Dawkinsia tuolla satujenkieltäjällä. Aate sokaisi myös taistolaisia 70-luvulla, kun he halusivat korvata sadut kertomuksilla luokkataistelusta ja ilkeiden länsikapitalistien sorrosta. Ankeuttajia riittää kaikkialla missä aate menee ihmisyyden edelle.
VastaaPoistaSatuja saa ja pitää olla, mutta jonkinlainen logiikka niissäkin saisi olla... vanhoissa saduissa onkin, mutta jotkut uudemmat tuntuu pitävän lapsia ihan ääliöinä. Aikanaan työni puolesta olin tekemisissä erään suositun lastenkirjakerhon kanssa, ja siinä tulin ainakin varmaksi siitä, mitä kirjoja EN lapsilleni osta. Enkä ostanut. Muita sitten senkin edestä, oli jossain vaiheessa toistasataa kirjaa niiden "kirjastossa" :)
VastaaPoistaEsimerkiksi Näkki oli hyvä konsti pitää lapset poissa vaarallisista vesipaikoista, vaikka ainakin Mauri Kunnas koitti omassa kirjassaan tehdä siitä vain huvittavan. Ennen lapset kuljeskeli paljon enemmän yksikseen ja keskenään, ja oli hyvä jos ymmärsivät varoa kaivoja ja vuolaita jokirantoja.
Tuli mieleen hiljattain Hesarissa ollut Janne Saarikiven ansiokas kolumni, jossa tämä kielitieteilijä juttelee vähän samasta asiasta:
VastaaPoistahttp://www.hs.fi/tiede/a1402804172592?jako=9b54ed47e4e9f90fe8580cdbd4a180a4&ref=fb-share
Juurikin, juuri näin! Tabuja ja myyttejä tarvitaan vuosituhannesta toiseen.
VastaaPoistaTabut, joista nykyään kiihkeästi halutaan eroon päästä, ovat useimmiten kulttuureja ja ihmisiä suojaavia muureja - myytit, ja sadutkin, kertomuksia meistä meille itsellemme tässä ihmeellisessä ja käsittämättömässä paikassa mihin meidät on elämään pantu ja josta ei juuri mitään kunnolla tajuta.
Itselleni hyvin tärkeä myytti, kun tätä vinoon mennyttä maailmaa seuraa, on myytti alkutilasta. Paratiisista jopa. Tämän varjomaailman ulkopuolisesta todellisemmasta maailmasta josta meidät on erään superstoorin mukaan ajettu kerran pois ja johon, ehkä, tiemme taas vie. Dawkinsille ja muille uuspolitrukeille siis pitkä nenä: Uskon.
Kannatan siis täysin rinnoin vanhanaikaisia ja tuomittavia tabuja ja myyttejä ja mitä nymfeihin tulee, niin onhan niistä joskus jokin ilmentymäkin nähty tien poskessa tai savuisessa kapakassa mutta kovin saavuttamattomissa ovat olleet.
t. jr
Minä en tiedä mitään, mutta ei se ole kallion juoni tai puun syy, eikä kai tämäkään :
VastaaPoistahttp://www.youtube.com/watch?v=HkyTO2o-llg
Hyvää kesää.
Onpa hyvä tuo Mox Mäkelän tarina! Olisi hauska tietää mitä murretta puhutaan videon englanninkielisessä versiossa.
Poista