"Tässä ajassa". Taiteilijoiden omahyväistä nonsensea

Ylen ykkösellä haastateltiin muutama päivä sitten suomalaista oopperaohjaajaa. Tämä kertoi innoissaan, miten oli sijoittanut 1700-lukulaisen lemmenoopperan morbiidiin ympäristöön ruumiiden keskelle. Sitten hän kiirehti torjumaan puheet oopperoitten "modernisoinnista". Hän kuulemma ohjaa niitä "tässä ajassa".

Jahah. Mitäköhän tuo "tämä aika" oikein tarkoittaa? Katsoin Googlesta. "Tämä aika vaatii":
- veronsa
- "meidän kaikkien olemaan"... sosiaalisia
- uudet toimintatavat
- vapautta
- selkeää politiikkaa (mutta toisaalta "vaikea aika vaatii vaikeita ratkaisuja")
- yhtymään
- täydellistä rehellisyyttä
- meiltä paljon
- aitoa paloa
- osallistumaan
- solidaarisuutta
- parempaa hallitusta
- huolellista valmistelua
- ajanmukaista uskonnon opetusta
- osaamisen lisäksi asennetta
- uusia keinoja
- suklaata
- kovaa päätä
- jne. jne. jne.

Yhteistä näille ajan vaatimuksiksi ylennetyille vaateille on se, että kuka kulloinkin on ylentänyt myös itsensä ajan herraksi ja haltijaksi, joka tietää että hänen jokainen päähän pälähtänyt lausuntonsa on tuon myyttisen ja salaperäisen "ajan hengen" kiistämätön ajatuksellinen ydin. Tällaisia itsensä puolijumalaksi ylentäneitä omahyväkköjä tunkee esiin jokaisesta lehdestä, jokaiselta sivustolta, niin että "aika vaatii" milloin mitäkin, vaikka keskenään yhteensovittamattomia asioita. Kun näitä vaatimuksia kerääntyy vuoriksi asti, on helppo ymmärtää etteivät "tämä aika" ja sen "vaatimukset" todellisuudessa tarkoita yhtään mitään, ja ovat siis puhdasta nonsensea.

Taidemaailmassa, jossa taistelu näkymisestä on käynyt yhä verisemmäksi, esitetään milloin minkäkinlaisia perusteluja puuhastelulle. Kiasman yhteydestä muistan lauseen "Rikkinäinen ja kaoottinen aikamme vaatii rikkinäistä ja kaoottista taidetta". Siinähän sitten teet mitä tahansa hullua, rikkinäistä ja kaoottista, ja tiedät, että armoton aika on itse suurella auktoriteetillaan vaatinut sinua toimimaan niinkuin toimit. Se "armoton ja vaativa aika" vain sattuu olemaan sinun omassa päässäsi - ja huomenna siellä saattaa jo olla jotain ihan muuta.

Se, että oopperaohjaajat kilvastelevat omituisilla näyttämöllepanoilla, johtuu tietysti osaksi juuri tästä näkymisen pakkomielteestä. Se johtuu myös tiedosta että "anything goes", kun kyse on sentään Taiteesta. Mutta kolmas tärkeä syy on epäusko oopperoiden innostavuuteen sinänsä. Ja niin sitten klassikoita riepotellaan surutta, ja viitataan myös kintaalla tekijöiden alkuperäisille tarkoituksille. Nämä juhlitut sensaatio-ohjaajat ratsastavat röyhkeästi toisten hevosilla, ja tekevät jo kuolleen taiteilijan töistä omiaan.

Minua ei kiinnosta jonkun eteenpäin pyrkivän ohjaajan pään sisältö ja mielenpälähdykset alkuunkaan niin paljon kuin Mozartin, Wagnerin tai Puccinin tarkoin ilmaistut pyrkimykset ja loistava musiikki dramaturgioineen. Samalla tavalla kuin puhutaan jonkun Katri-Helenan tai Loirin "lauluista" (joita he yleensä eivät ole itse tehneet), puhutaan nyt ohjaaja XX:n tai YY:n oopperoista. Tämä on jyrkässä ristiriidassa tekijänoikeuden hengen kanssa. Ja kaikin tavoin vastenmielistä.