Tähdet ja avaruus -lehti kertoo nettisivullaan USA:n edustajainhuoneessa pidetystä tilaisuudesta, jossa SETI-projektin edustaja arvelee että muualta avaruudessa löydetään elämää parin kymmenen vuoden kuluessa. Tietysti tämän voi ottaa myyntipuheena, sillä rahaa avaruuselämää etsivä järjestö tarvitsee. Toisaalta avaruuden tutkimus on viimeisten vuosien aikana kehittynyt niin hurjaa tahtia, että hypetykseen on helppo yhtyä.
Syvästä avaruudesta on löytynyt monimutkaisia orgaanisia aineita, vettä ja muitakin elämän syntyyn tarvittavia rakennuspalikoita. Planeettajärjestelmät ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Jopa pieniä maankaltaisia planeettoja on jo nyt havaittu satamäärin. Jos niiden kaasukehältä onnistutaan löytämään vaikkapa happea tai metaania, se saattaa kertoa ainakin jonkinlaisesta elämästä.
Toisaalta elämää saattaa olla sellaisessakin muodossa, ettei se ensihätään siltä edes tuntuisi. Elämän määritelmä saattaa joskus joutua korjattavaksi, samoin sen mieliä niin kiehtovan älyllisyyden määrittelylle voi tulla suuria vaikeuksia. Arvaisinpa, että mielikuvitusrikkaimmatkaan scifi-kirjailijat tuskin ovat osanneet kehitellä niin outoja elämänmuotoja kuin joskus ehkä havaitaan.
Missään tapauksessa en lähtisi veikkaamaan ihmistä tai liskoa muistuttavan alienin puolesta. En myöskään lähtisi arvailemaan jonkun täysin vieraan tyyppisen sivilisaation ystävällisyysastetta. Mitä erilaisempi sellainen olisi, sen ilmeisemmin se ei edes havaitsisi tai käsittäisi ihmissivilisaatiota. Emmehän me edes tiedä olisiko se kokonaan riippuvainen siitä 5 prosentista ainetta, joka meidän havaintojemme mukaan on näkyvää.
Entä jos älyllisyys olisikin jotain sellaista kuin Vanamonde Arthur C. Clarken kirjassa The City and the Stars, eli "puhdasta henkeä", mitä se nyt sitten voisi merkitäkään? Taikka Fred Hoylen Musta Pilvi saman nimisessä klassikossa? Tai vaikkapa Solaris Lemin romaanissa? Tai ehkä jossain kiertää tähteään Päivänkakkaraplaneetta (Lovelock 1983)? Ehkäpä se on voinut kehittää kollektiivista älyä muurahais- tai mehiläisyhdyskuntien tapaan?
Jotkut kirjailijat ovat kehitelleet ajatusta äärettömästä määrästä maailmankaikkeuksia, jotka saattaisivat jopa olla sisäkkäin. Jos noita kaikkeuksia olisi ääretön määrä, olisi myös meidän kaikkeutemme kopioita ääretön määrä. Mikä tietysti kirjailijan kannalta on kiinnostavampaa, myös sellaisia kaikkeuksia olisi, jossa maailmamme muuten olisi täsmälleen sama kuin nyt, mutta minä kirjoittaisin parhaillaan jääkiekosta tai Venäjästä. Mikä näppärä tapa eräällä tavalla korjata kaikki menneet möhläykset! Etsisi vain sen "oikean" universumin, ja jättäisi muut kärsimään typeryyksistäni...
Törmäsin pikku artikkeliin, jossa harvardilainen astrofyysikko Avi Loeb esittää, että meidän sivilisaatiomme saattaisikin olla jälkijunassa. Maailmankaikkeuden keskilämpö on kaiken aikaa laskenut, mutta esimerkiksi n. 10 miljardia vuotta sitten se olisi voinut olla elämän kannalta suotuisampi!
Oli miten oli, en usko että meidän kuvamme maailmankaikkeudesta ja elämästä on vielä lähestulkoonkaan valmis. Uskon sen sijaan, että koemme vielä suuriakin yllätyksiä. Mihin ne meidät vievät, siinäpä kysymys. Mutta "kolmannen asteen yhteyttä" en odota, sellaisessa ei käsittääkseni olisi mitään mieltä, eikä sellaisenaan hyödyttäisi kumpaakaan osapuolta.
Niin, ihmisiä ja liskoja ei tietenkään ole missään muualla kuin tällä omalla pallollamme, ja edes näitä eliömuotoja etäisesti muistuttavia alieneja tuskin löytyy. Tietysti voi ajatella, että jos optimistisimmat (?) skenaariot elämän yleisyydestä universumissa pitävät paikkansa, niin silloin evoluutio on alkanut myriadeja kertoja ja siten on todennäköistä, että se on konvergenssin kautta jossakin saanut aikaan meille tutulta vaikuttavia elämänmuotoja. Toisaalta myös tämä ainoa toistaiseksi tuntemamme evoluutio on itsenäisesti tuottanut vaikkapa silmän kaltaisen elimen useita kertoja (olisiko peräti kahdeksan kertaa), joten voi olla, että tietyt rakenteet ovat kertakaikkiaan väistämättömiä.
VastaaPoistaScience fiction -genressä on valtava määrä silkkaa roskaa, enkä yksinkertaisesti ymmärrä miten älykkäät (?) nörtit voivat hurahtaa johonkin Star Trekiin ja ostaa ajatuksen vaikkapa eri planeetoilta lähtöisin olevien olentojen risteytymisestä ihmisten kanssa! Ehkä minä vain olen vähän liian tosikko...
Fred Hoyle ja varsinkin Stanislaw Lem painivat kyllä ihan eri sarjassa kuin nuo pulp-osaston tekeleet. Lemiltä on suomennettu myös romaani nimeltä "Paluu tähdistä", joka suhtautuu terveen epäluuloisesti tähtien välisen matkailun järkevyyteen, vaikka ei torjukaan sen mahdollisuutta (mistä ei siitäkään nykytietämyksen mukaan ole takeita). Myös Aniaran miehistön kohtalo kannattaa pitää mielessä.
En usko, että koskaan lähdemme täältä ainakaan oman aurinkokuntamme rajojen ulkopuolelle, ja hyvä niin. Minun mielestäni meillä ei kyllä olisi mitään asiaa edes Marsiin.