Kaunotar ja kummitus - sekä muita tarinan aiheita

Aikoinaan tein näitä kuvan ja (tanka/haiku)runojen yhdistelmiä. Jotkut niistä ovat jääneet vaivaamaan, kuten tuo yllä oleva. Synkän kauhutarinanhan siitä saisi aikaan. Kaunotar on lemmenkipeydessään kyllästynyt saamattomaan kummitukseen, josta hänelle ei ole mitään iloa. Entäpä jos kaunotar toteuttaa uhkauksensa?

Kaunotar siis heittää tuolin päin peiliä, joka hajoaa suuremmiksi ja pienemmiksi sirpaleiksi. Nainen poimii sirpaleen, ja huomaa että kummitus katselee siitä. Hän ottaa toisen, ja näkee kummituksen siinäkin. Hän on huomaamattaan viiltänyt sormeensa, ja veri on tarrinut hänen kättään. Äkkiä hän tuntee kädessään kosketuksen. Hän painaa lasinpalan olkaansa vasten, mutta siinä ei tunnu mitään. Sitten hän kokeilee viiltämällä ihoon pienen haavan. Heti tuntuu kuin vieras käsi laskeutuisi olkapäälle.

Kaunottaren ekstaattiset kokemukset jatkuvat, mutta en halua nyt rypeä verisessä kertomuksessa. Riittää kun kerron lopun. Aamulla palvelusväki löytää kaunottaren kuolleena ja kauttaaltaan veren peitossa. Mutta hänen kasvoillaan on outo riemukas ilme. Myöhemmin peili korjataan, ja ympäristöön on sitten alkanut levitä huhu, että keskiyön lyöntien vielä kuuluessa peilissä on nähty mies ja nainen kiihkeässä syleilyssä.

No, se juttu on valmis. En viitsi nähdä vaivaa kirjoittaa sitä kokonaan ulos, kaikkine täytelauseineen ja pahaenteisine vihjeineen. Kuvitelkaa, lukijat, mieluummin itse, niin saatte juuri sellaisen version tarinasta joka teitä miellyttää.

*

Olen joskus lukenut, että omiin uniinsa voi vaikuttaa. Esimerkiksi painajaiseksi muuttuvaa unta voi lähteä korjaamaan, ja näin väistää kulloinenkin kaamea finaali, josta herätään yltä päältä hiessä. Tämä on aivan totta. Hirveässä korkeanpaikankammossani huomaan heti milloin uni alkaa viettää vaarallisille urille, ja silloin yleensä onnistun huijaamaan unta ja muuttamaan käsikirjoitusta.

Mutta jospa olisi joku mies, joka onnistuisi hallitsemaan kaikki unensa, käsikirjoittamaan ne pääosin itse. Hän saattaisi nähdä tuntemattomassa paikassa naisen, ja alkaisi tutkia missä tämä nainen asuu ja liikkuu. Unen mekanismit helpottavat asiaa, sillä mittakaavat voivat hetkessä muuttua täydellisesti. Olen itse usein kävellyt 200 vuoden takaisessa Helsingissä, siis aikana jolloin Senaatintori alkoi muotoutua ja Nikolainkirkko valmistua. Tarvittaessa olen harpannut kevyesti koko kirkon ja muutaman muun rakennuksen ylitse, mutta kun olen sitten astunut kirkon kryptaan, se onkin silmänkantamattoman valtaisa halli, tyyliltään lähinnä varhaista gotiikkaa.

No, tämä mies joka hallitsi uniaan, pystyi tietysti saamaan naisen vierelleenkin, mutta joka kerta tämä äkisti olikin taas kadonnut. Mies tietysti käytti uniinsa suurimman osan vuorokaudesta, ja pääsi yhä lähemmäs naisen asuinpaikan selvittelyssä. Hänelle tuli unessa myös mieleen, että naisenkin uniin voisi vaikuttaa. Näin käykin, ja tuo nainen, aivan etäällä toisessa kaupungissa asuva, alkaa nähdä pakottavia unia miehestä joka etsii häntä.

Molempien terveys alkaa horjua itsepintaisen uneksimisen tähden, mutta sitten käy niin että mies voimakkaan unen seurauksena astuu bussiin ja ajaa jonnekin. Unen logiikan mukaan hän on lähes saman tien pienessä kaupungissa jossain Turun ja Tampereen välimailla, lähtee kävelemään bussiasemalla - ja näkee toisella laiturilla naisen odottamassa. Molemmat tunnistavat toisensa. Nainen sanoo että hän on lähdössä miehen kotikaupunkiin. Sen verran valvetilassa molemmat ovat, että he pystyvät keskustelemaan unitapaamisistaan, ja huomaavat vähitellen, että...

Tällä kohtaa voi valita tarinan päätöksen onnellisen ja onnettoman kehityksen tiet. Täydellinen loppu vaatisi tietysti vielä käänteen, joka kääntäisi kaiken kerrotun päälaelleen. Lähdenpä kokeilemaan tätä tarinaa käytännössä. Kerron sitten myöhemmin miten kävi - jos satun olemaan sen verran hereillä joskus. Hyvää yötä. Kello on 23.46 toukokuun 14. päivän iltana.