torstai 19. huhtikuuta 2012

Media on ollut tavanomaisen typerä, mutta muuten menee ihan kivasti

Kun töissä nyt on pieni suvantokohta, on hupaisa katsoa mihin kaikkeen ei ole tarvinnut viha, pilkka tai paheksunta mielessä puuttua. Kauheat, kuohuttavat ja hirveät mennäviikkojen tapahtumat vajoavat tavanomaiseksi mediaelämäksi, joka ei kaada maata eikä mielenrauhaa, mutta kyllä vahvistaa sen vanhan käsitykseni, että pahantahtoisuus, tahallinen tosikkous ja ilkeys tätä julkista elämää sävyttävät.

Tyhmyydestä en puhu mitään, sitähän ei Jumalakaan pysty parantamaan. Mutta niinsanottujen täysjärkisten toimissa nuo mainitut epämiellyttävät käytösmallit muuttuvat moraalin ja etiikan ongelmiksi. Niistä Jumalallakin tiettävästi on erinäistä huomautettavaa.

Helena Erosen hihamerkkisatiirin käsittelyssä se satiiri lopultakin oli vahvinta muualla kuin Erosessa. "Ne tekivät sen itse", ja joku voisi ehkä miettiä oliko natsien juutalaismerkin julkaiseminen uutisten yhteydessä niin tavattoman fiksua.

Björn Wahlroosin kirjasta nousi kaamea kalabaliikki, ja joku ehti jo kysellä eikö tässä maassa enää saa esittää keskimääräistavallisista mielipiteistä poikkeavia ajatuksia ilman, että nostatetaan hirveä haloo? Nythän olisi ollut mainio tilaisuus esimerkiksi pohtia demokratian olemusta toisilleen vastakkaisten argumenttien avulla. Mutta ei se käy, se ei käy, se ei kertakaikkiaan käy.

Naiset kuulemma eivät pääse johonkin hienoon pörssiklubiin, ja siitäpä "naiset raivostuivat", kuten fiksu toimittaja keksi otsikoida juttunsa. Just just. Jep jep. Eihän noissa kiihkeissä vaatimuksissa ole tolkun hiventäkään, tasapuolisuudesta nyt puhumattakaan.

Ilkka Kanervaa minun tulee ihan oikeasti sääli. Ystävälliseksi ja hurmaavaksi luonnehdittu mies on ollut politiikan sisäkammareissa koko ikänsä. Ei ihme jos alusta pitäen tiettyihin etuihin tottuneella hybris menee överiksi, eivätkä varoituskellot ole päässeet kertomaan itsesuojeluvaiston olemassaolosta.

Titanicin satavuotistuhojuhlia on vietetty pontevasti. Jotkut ovat mietiskelleet, mistä Titanicin erikoisasema mahtaa johtua, kun vaikkapa Lusitanian upottamisessa meni paljon useampia hyiseen hautaan, puhumattakaan niistä saksalaisista pakolaisista jotka menettivät henkensä eteläisellä Itämerellä viime sodan loppuvaiheissa.

Syyriassa ja muualla tapetaan ihmisiä surutta. Yhdestä diktaattorista kun päästään eroon, tulee perässä toinen. Joku saudien suurmufti on vaatinut, että kirkot pitää hävittää Arabian niemimaalta. Kuwait kuulemma on aloittanut hommat jo - mitäpä miettinevät amerikkalaiset jotka jo kerran kävivät vapauttamassa heidät...

Äh. Synkistelyä voi jatkaa loputtomiin, mutta mitä hyötyä siitä on? Mukavia asioita tapahtuu myös kaiken aikaa. Kevät tulee rauhallisesti ja ajallaan. Tänään kuulin oikein hyvän modernin pianokappaleen radiosta, mutta en muista sen säveltäjää, ei ollut tuttu. Presidenttipari vieraili söpösti Ruotsissa. Mahtoivatko kertoa Victorialle minun ja eräiden muiden ehdotuksesta, että hän ryhtyisi myös Suomen kuningattareksi, ja palautettaisiin näin edes osa Kalmarin unionista?

Vein yhden kirjan painoon Hämeenlinnaan. Toisen on määrä valmistua vasta joululahjaksi. On aikaa järjestää jäämistöä, ja aloittaa uusia tuoreita kasanalkuja. Jokunen pino täytynee siirtää pois tiskipöydältä, jotta pääsee lotraamaan astioiden kanssa. Ihan mukavaa tässä on olla, Bayern Münchenkin voitti. Tosin Barcelona hävisi, joten siinä suhteessa meni tasan. Ehkäpä Pelicans voittaa kiekkomestaruuden - niillä on niin söpönväriset turkoosit paidatkin.

Jahah, voisi vaikka tiskata ja sitten pyykätä... Puhdas paita huomenna olisi kiva ylläri.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Tauon paikka, hetkeksi


Tässä blogissa en ole pitänyt tapanani kirjoittaa päivänkohtaisista asioista elämänkulussani. Nyt ovat kuitenkin jotkut lukijat olleet huolestuneita ja kyselleet vointiani, kun kirjoituksia ei ole tullut.

Asia on niin, että minua odottaa leikkaus, ja kaikelta varalta yritän saattaa erinäisiä töitäni valmiiksi ennen sitä. Kun työpaine (eläkeläisen työpaine!) hiukan hellittää, palaan näille palstoille. Ehkä jo aikaisemminkin, kuka sen tietää. Hyvää alkavaa kevättä kaikille!

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Pyydän anteeksi Eva Wahlströmiltä

Eva Wahlström on tuore nyrkkeilyn Euroopanmestari. Lisäksi hän on naisellinen, älykäs ja hauska, kaunis ja jopa suloinen, ja puhuu äidinkielensä ruotsin lisäksi ainakin täydellistä suomea. Minä onnittelen häntä innokkaasti.

Ja nyt minun on heti vedettävä sanani takaisin. Edellä loukkasin Eva Wahlströmiä, ja hänen kauttaan naisia yleensäkin. Luin näet Iltalehdestä Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen lehtorin Venla Olkkosen tieteelliseltä pohjalta kumpuavan lausunnon, jonka mukaan "kommentit Wahlströmin 'kauneudesta' ja 'suloisuudesta' vähättelevät hänen urheilullisia saavutuksiaan, koska suloisuus ja kauneus mielletään yleensä fyysisen voiman ja taidon vastakohdaksi".

Tutkijan mielipide on otsikoitu: "Naisnyrkkeily koetaan uhkaavana". Lahjomattoman tieteellisesti tutkija katsoo, että miehet syyllistyvät Wahlströmin kauneutta kehuessaan vähättelyyn. Hän ei maitoile, eikä väitä että 78 tai 12 prosenttia miehistä vähättelee Wahlströmiä, eikä myöskään että 78 tai 12 prosenttia miehistä mieltää "kauneuden ja suloisuuden" fyysisen voiman vastakohdaksi. Kun tutkija puhuu "miehistä", hän tarkoittaa kaikkia miehiä, myös minua.

Jos sattuisin kohtaamaan Eva Wahlströmin autiolla kujalla, kokisin tilanteen todella uhkaavana. Pelkäisin nimittäin että saattaisin pahimmassa tapauksessa vaikka ihastua häneen.

Ja varmuuden vuoksi ilmoitan myös lehtori Olkkoselle, että minulle ei juolahtaisi mieleenkään solvata häntä "kauniiksi" tai "suloiseksi". Niin suuresti arvostan hänen akateemista pätevyyttään.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Der Mensch ist ein Abgrund?

Der Mensch ist ein Abgrund, es schwindelt Einem, wenn man hinunterschaut [. . . ] . Mich schwindelt . . .

Katsoin Teemalta varsin hyvän ruotsalaisen esityksen Alban Bergin oopperasta Wozzeck. Se on monessa mielessä painajaismainen antiooppera, myös estetiikaltaan. Se on musiikiltaan kuin humalan läpi tunkevaa soittoa, kaikki vääristynyttä - jopa niin, että kun siinä hetken aikaa häivähtää perinteisesti kaunista, se vasta tuntuukin vihlovalta ja hirveältä. Ja kuitenkaan sen edessä ei voi sulkea silmiään ja korviaan.

Teksti on 23-vuotiaana kuolleen neron Georg Büchnerin kirjoittama, ja hänen kuolinvuodeltaan 1837. Tätä vuosilukua olen aina ihmetellyt. Näin moderni teksti noin varhain? No, olihan silloin myös William Blake tai William Turner, joita myös on ensi alkuun vaikea kuvitella ajalleen.

"Ihminen on syöveri, pyörryttää kun sinne alas katsoo... Minua pyörryttää..."

Büchnerin aikana ja vielä paljon myöhemminkin ihmisen epätoivoista pahuutta selitettiin onnettomilla olosuhteilla, nälällä, sairaudella, julmuudella ja toivottomuudella. Büchner kirjoittaa eräässä kirjeessään Straßburgista:

"Ich komme vom Christkindelsmarkt, überall Haufen zerlumpter, frierender Kinder, die mit aufgerissenen Augen und traurigen Gesichtern vor den Herrlichkeiten aus Wasser und Mehl, Dreck und Goldpapier standen. Der Gedanke, daß für die meisten Menschen auch die armseligsten Genüsse und Freuden unerreichbare Kostbarkeiten sind, macht mich sehr bitter."

Andersenin pieni tulitikkutyttö on myös noilta ajoilta. Alkava industrialismi aiheutti hirvittäviä ongelmia, ja lopulta vastareaktiona kommunismin. Sitäkin on kokeiltu, mutta pelastusta ei sekään tuonut. Meillä ei Euroopassa enää juuri ole nälänhätiä, sosiaaliturvan ja terveydenhoidon piirissä kun täällä päin yleensä ollaan. Mutta eivät nuo sairaat mielensyöverit ole minnekään kadonneet. Täydellä mahalla on leppoisampi olla mielisairas. Sopivasti tulee mieleen viimeisin ampumatapaus. Aivan yleinen käsitys monilla on, että se mitä himoitsee saadakseen, on saatava millä keinoin tahansa. Aivan kuten keijukaiskuningas Goethen Erlkönig-runossa kuiskaa kuolevalle pikkupojalle:

Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt!

Näiden synkkien ajatusten joukkoon sattumalta lipsahti vielä huomio YouTubesta. Siellä on muutama video, jossa 86-vuotias nainen tekee huikeita voimisteluliikkeitä nojapuilla ja matolla. Kommentit oli pakko poistaa, sillä niin karkeita ja inhottavia kommentteja alkoi tulvia sisään. Näitä verkko-oksennuksia ei voi selittää vain muutamilla sekopäisillä murkkupojilla. Samanlaisia kirjoittavat jopa ilmeisen hyvin toimeentulevat aikuiset verkkolehtien kommenteissaan.

Kuinka suuri osa yhteiskunnasta on sairastunut tähän vihan ja halveksunnan tautiin? Pelkään että jopa hyvinkin puolet, mikäli korviaan on pitänyt auki. Yhä vaikeampi on ylläpitää uskoaan siihen että ihminen olisi luonnostaan hyvä, että normaali terve ihminen oppii empatian ja myönteisen sosiaalisuuden, mikäli häntä ei siitä estetä.

Katsokaa ympärillenne, seuratkaa medioita! Jokainen iltapäivälehti on täynnä sairaan mielen aikaansannoksia. Niissä kieriskellään, niillä myydään, niitä pidetään jopa normaalina ja esikuvallisena nykyihmisen käytöksenä. Pintapuolinen kaksinaismoralisointi ei peitä mitään. "Katsokaa tästä!" "Klikatkaa, klikatkaa, klikatkaa!"

Bloggeri Ironmistress kirjoittaa Takkirauta-sivuillaan toistuvasti, että ihminen on p-skakuorrutettu p-skiainen p-skatäytteellä. Minä olen ollut sitä mieltä, kuten yllä sanoin, että terve normaali ihminen on aika lailla empaattinen ja sosiaalisesti myönteinen, ellei häntä siitä estetä. Todistustaakka on minulla, ja se käy yhä vaikeammaksi. Wozzeckin sanoin:

Wir arme Leut'!

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Vihaa nyt, mieti myöhemmin jos on aikaa


Jatkan vielä Hesarin julkkisraadista, jonka jäsenistä monet sinkoilevat mielipiteitä vähän samaan tapaan kuin nettikommentaattorit. Se mikä minua eniten ihmetyttää on totaalinen viha ja halveksunta, joka suuntautuu milloin mihinkin asiaan. Jossain puolueessa, maassa tai yksittäisessä henkilössä nähdään mieluummin sataprosenttinen typerys, kelmi, huijari tai peräti roisto, kuin että yritettäisiin detaljoidusti määritellä niiden hyviä ja huonoja puolia.

Mutta tämähän se on käyttövoimana koko yhteiskunnassa. Jokainen puolue yrittää saada kannattajia ja pitää heidät puolellaan soveltamalla vihaan ja katkeruuteen perustuvaa propagandaa. On halveksittava ja vihattava porvareita / kommareita. On "todettava" että kokoomuksen / kepun / demarien politiikka on tuhonnut tämän maan, hyvinvoinnin, luottamuksen ja tasa-arvon. Mitäpä muuta sisältävätkään kansan edustajien agitaatiopuheenvuorot eduskunnassa kuin vihaa ja halveksuntaa?

Sama toistuu kaikilla elämän aloilla aina yksilötasolle asti. Kun aikoinaan yritettiin nostaa yksi bassolaulaja olympolaisiin korkeuksiin, ensin piti nuijia mahdolliset muut tämän aseman uhkaajat maan rakoon. Kun tuo bassolaulaja sitten maineensa huipulla kuoli, lisääntyivät puheet esimerkiksi siitä että tämähän lauloi ihan falskistikin. Jokainen itselleen asemaa hankkiva joutuu ensin kukistamaan muuta sitä asemaa kärkkyvät, ja se onnistuu (jos onnistuu) halveksunnalla ja parjauksella, joka helposti kiihtyy myös silmittömäksi vihaksi.

Televisioviihde on jo kauan seurannut ympäröivän yhteiskunnan huonojen puolien perässä. Ylimielisyydestä, ilkeydestä, halveksunnasta ja suoranaisesta vihastakin on tullut keinoja yleisön pitämiseksi kanavalla. Vahingoniloinen media seuraa kaltoin kohdeltujen reaktioita ja liioittelee niitä parhaansa mukaan. Koulukiusaajat saavat päivittäin rautaisannoksen innoitusta ympäristöstä ja julkisuudesta.

Monesti parjausta ja pahapuhetta yritetään näön vuoksi perustellakin, jolloin käytettäväksi tulee loistava sana 'koska'. Syy-ja-seuraussuhteessa tuo sana on riittävän usein asian "oikealla puolella", kuten esimerkiksi perustelussa "2+2=4, koska näin on määritelty". Mutta todellisuudessahan sana 'koska' ei tarkoita mitään. Se yhdistää vain kaksi lausetta, ja väittää että niillä on looginen yhteys.

Esimerkiksi näin:

Armeijaa on vahvistettava, koska Venäjä uhkaa Suomea.
Armeijaa ei tarvita, koska Venäjä ei uhkaa Suomea.
Dragsvikin varuskunta on lakkautettava, koska me olemme Suomessa.
Oopperaa ei tarvita, koska me olemme Suomessa.
Pitkää tukkaa ei pidä sallia, koska sellainen on epäsiisti.
Kaljuksi ajamista ei pidä sallia, koska se on epäsiistiä.
En puhu ruotsia, koska olen suomalainen.
Puhun mieluummin englantia, koska olen suomalainen.
Guggenheim pitää rakentaa, koska taivas on sininen ja valkoinen.
Guggenheimia ei pidä rakentaa, koska taivas on sininen ja valkoinen.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Hesarin raati pääsi taas halveksimaan

Nyt Helsingin Sanomain omituinen ja pahamaineinen kaikkien alojen "asiantuntija"raati on saanut tehtäväkseen erotella jyvät ja akanat suomalaisesta muotoilusta. Tulos on luettavissa HS-Teeman designnumerossa. Ensin myönteiset huomiot.

Aivan kohtuullista on minun mielestäni ylistää sellaisia asioita kuin astiankuivauskaappi, Fiskarsin sakset, räsymatto tai pärekori. Myös Reino-tossut ja Rukka-sadetakit saivat käytännönläheistä kiitosta. Toimitus oli tehnyt arjen muotoilusta oman juttunsa, jossa esiteltiin ansiokkaat Ido-vessanpönttö, Oraksen hanat, Kontio-saappaat, Jopo-polkupyörä, pakastinrasiat, Abloy-avain ja Fazerin sininen.

Mutta sitten se negatiivisuuden hyökyaalto! Näyttää siltä että varsin suurella osalla raadin jäsenistä on aivan valtava halveksunta ns. korkeataidetta ja "herrasväen kotkotuksia" kohtaan. Joskus toimitukselta on lipsahtanut julkikin näitten kirjoittamia pläjäyksiä, jotka suuresti muistuttavat nettikommentaattorien pohjasakan esityksiä. Viha ja ylimielisyys pärskyy läpi kaikista tosiasioista ja paremmasta tiedosta välittämättä.

Mitä arvossapidetymmästä tai kuuluisammasta henkilöstä on kysymys, sitä kiihkeämpää on hänen mustaamisensa. Alvar Aalto saa tässä taas kerran mitä ansaitsee. Tosin hänen koko tuotantonsa pääsi hyvällä listalla peräti neljänneksi, lumihiutale-heijastimelle toki hävinneenä, mutta huonolla puolella Aallon kuuluisa maljakko, Aalto-jakkara, Finlandia-talo ja Stora Enson talo saivat kosolti haukkujia. Ei ihme, että myös toinen mestariarkkitehti Reima (ja Raili) Pietilä on haukuttujen listalla Mäntyniemensä kanssa. Samaan roskikseen heitetään myös Stefan Lindforsin, Heljä Liukko-Sundströmin, Oiva Toikan, Pentikin ja Aarikan tuotanto sekä Vuokon mekot ja Jokapoika-paita.

Eihän se mitään, jos joku rakennus tai vaate tai esine ei jotakuta miellytä. Sehän on pelkästään luonnollista. Mutta että niitä kohtaan nousee sappea ja vihaa... Tuntuu siltä että Hesarin herrasväen joukossa on monia, joille suomalaisuus sinänsä ja menestynyt suomalaisuus eritoten ovat mitä vastenmielisin asia. Löytyisikö syy sittenkin henkilöhistoriasta? Siitä että jonkun muun menestyminen on oman maineen tiellä? Eri alojen taiteilijoita näistä synkistelijöistä näyttää valtaosa olevan.

Olen aivan nuoresta pitäen ihmetellyt sitä, että taiteen vastaanottamisessa asteikko nollasta ylöspäin ei kelpaa. Siinähän kävisi ilmi asian ydin: joku teos jättää vastaanottajan kylmäksi, ei puhuttele, ja saa arvion joka on lähellä nollaa. Toinen teos taas täyttää vastaanottajan suurella ihailulla ja onnella, ja saa arvion joka on lähellä asteikon toista päätä, olipa sitten kymppi tai ääretön. Tämä ei kelpaa, vaan vastaanottoasteikkoon on haluttu liittää myös negatiivinen osa. Kovin moni on innostunut perin juurin pahastumisesta, ja haluaa arviossaan käyttää negatiivista asteikkoa. "Säälittävää skeidaa". "Tällaista ei saa tehdä". "Pois silmistä ja julkisuudesta moinen".

Ja nyt ei siis ole kysymys taiteeksi ilmoitetusta kissantappamisesta tai muusta etiikan tai moraalin kannalta arveluttavasta, vaan aivan tavallisen taiteen tai tuotteen arvostelusta. Mistä nuo loputtomat vatsahapot saavat alkunsa?

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Rooma, Vespa, ja vapauden kaipuu

Teemalta tuli taas se elokuva, jossa Rooman kartta kutistuu ja laajenee kuin unessa ikään. Trevin suihkulähteen nurkan takaa löytyvät Espanjalaiset portaat, joiden lähistöllä surrealistisesti kohoaa Pantheonin kolonnadi. Vestan (eli oikeammin Herkuleen) pyörötemppeli sentään sijaitsee Bocca della Veritàn, Totuuden suun lähellä. Siellä kuulemma Gregory Peck yllätti vastanäyttelijänsä improvisoidulla tempulla - kuvassa ei sentään liene "otto 28", kuten joillekin Chaplinin gageille kävi...
Elokuva kertoo vapaudesta, jota symboloi kaikkia mahdollisia sääntöjä rikkova ajelu Vespalla, joka todella suunniteltiinkin sodasta toipuvan Italian ja ilon välikappaleeksi.
En todellakaan ole ainoa, joka muistelee liikkumisen vapautta skootteritse. Vielä viisi vuotta sitten minullakin oli tällainen - ei toki Vespa mutta edes Hyosung...

Vapautta kaipaavat monet prinsessat tänäänkin. Uhittelu protokollaa vastaan on nostanut naapurin Madden paheksuviin otsikoihin, mutta se on koitunut joillekin suorastaan kohtalokkaaksi, eritoten Englannissa. Elokuvan prinsessa Ann haaveksii yksinkertaisista tavallisen tytön vapauksista, eikä jetset-elämästä ollenkaan. Päivä tavallisena tyttönä Roomassa jää hänelle muistoihin, joita tukevat nuhruiseen kuoreen sullotut valokuvat. Miten käy muistoille, ja miten käy kuville? Riittääkö päivän pituinen roolileikki, ja tuhotaanko kuvat valtakuntaa vaarantavina?

Ehkä on niin, että "Anya" ja Joe eivät rakastumisestaan huolimatta lopultakaan sovi toisilleen, ja heidän suhteensa on tuhoon tuomittu niinkuin Genevièven ja Guyn "Cherbourgin sateenvarjoissa". Mutta voisi tietysti käydä niinkin, että Joe jonain päivänä saa salaisen viestin, ja vapauden päivää vietetään jälleen yhdessä. Lehtimiesten herrasmiesmäinen käytös ja ehdoton lojaalisuus jäi varmasti prinsessan mieleen. Ja kerrankos sitä siniverisetkin ovat naineet säätynsä ulkopuolelta?

Jatko-osia ei onneksi ole tehty, ja tuo elokuva on jäänyt Rooma-elokuvien parhaimmistoon. Se on eräänlainen kesäpäivän unelma, mutta sisältää niin paljon ihmiselämän keskeisiä attribuutteja ja symboleja, että se varmaan pysyy rakastettuna aikuisten satuna muiden kuolemattomien joukossa.

Huomaatteko, hyvät lukijat, että olen päässyt näin pitkälle jutussa mainitsematta näyttelijättären nimeä. Nyt se kuitenkin on sanottava. On nimittäin niin, että en ole ainoa kaukorakastunut tähän (minua 7 vuotta vanhempaan ja 20 vuotta sitten kuolleeseen) näyttelijättäreen - tai sanotaanko hänen liikkuvaan kuvaansa 50-luvun Roomassa. Samat tunteet olivat myös tunnetulla jazz-saksofonisti Paul Desmondilla. Ujona miehenä hän tyytyi katsomaan tunteittensa kohdetta kaukaa, eikä koskaan tavannut tätä. Mutta kerran kun Dave Brubeckin yhtye oli harjoittelemassa, näin kerrotaan, Desmond äkkiä sanoi: "Ajatelkaapas pojat, että tuo studion ovi aukenee, ja sieltä tulee - Audrey!". Ja niin jätkät ryhtyivät soittamaan, ja siitä syntyi sitten eräs Desmondin tunnetuimmista kappaleista. Kuva Brubeckista ja Desmondista on juuri tuolta ajalta, 1954.

Ja se kappale on tässä. Desmondin hautajaisten jälkeen Audrey Hepburn oli kuulemma kertonut, että hän piti kappaleesta kovin paljon.