Toimittajien poliittinen agenda

Hallitus ei ole vielä leikannut yhtään mitään. Budjettia vasta valmistellaan. Mutta toimittajat lupaavat jo itsemurhia.

On paljon puhuttu toimittajien punertavista poliittisista mielipiteistä, ja miten ne näkyvät median toiminnassa. Välillä jäljet todella pelottavat. 

Netti pullistelee räikeitä kannanottoja. Minulla on huolella valittuja Fb-kavereita, mutta heidänkin kauttaan ruudulle tulee yhä karmaisevampia tekstejä. Vaaditaan persujen niskalaukauksia, saunan taakse viemistä, totaalivaikenemista ulkoministerin lausunnoista, nimitellään, uhkaillaan, sätitään ja solvataan, ja ennen muuta esitetään väitteitä jotka kumpuavat tietämättömyyden ruokkimasta sairaasta mielikuvituksesta.

Suomi on elänyt pitkään yli varojensa, ja maksun aika on viimeistään nyt. Ei se kenellekään kivaa ole. Mutta kun oma napa on useimpia ihmisiä lähinnä, mistään heitä sivuavasta ei saa leikata. Otetaan muilta! Ja toimittajat kaatavat bensaa liekkeihin ja puhaltavat sammuneet nuotiot takaisin roihuamaan.

Kaduille odotetaan yhä enemmän liikehdintää. Jossain vaiheessa menee henkiä, ja silloin piru onkin irti. 

Meille on vaalien tuloksena syntynyt hallitus, jonka oli pakko ruveta kantamaan vastuuta, ja tekemään ikäviä asioita. Media tekee kaikkensa vahingoittaakseen sitä, ja edesvastuuton osa kansasta riekkuu mukana. Sisällissotaa en povaa, mutta väkivaltaa kylläkin. Ei hyvältä näytä, ei todellakaan.

Valistuksen projekti ja juutalaiset

Katselin uudestaan prof. Simon Shaman "Juutalaisten historian" kolmannen osan. Itse asiassa katsoin sen kahdesti, toisen kerran Areenasta. Tässä jaksossa käsiteltiin juutalaisten valistus-projektia, lähdettiin Baruch Spinozasta, joka erotettiin synagogasta ja kirottiin vääräuskoisena ikuisiksi ajoiksi, ja keskityttiin sitten filosofi Moses Mendelssohniin. Tämän valistushenkinen ajattelu tiivistettiin haluksi osallistua tasa-arvoisena eurooppalaiseen kulttuuriin, kuitenkin perinteisestä uskonnosta luopumatta.

On ymmärrettävää, että Shama ei ole aivan puolueeton asiassaan. Onhan selvää, että holokausti värjää juutalaista ajattelua tänään, ja arvatenkin myös kaukaiseen tulevaisuuteen asti. On myös selvää, että juutalaisuuden eurooppalainen historia voidaan jäsentää erilaisten pogromien sarjaksi, joiden välillä joissakin hallintopiireissä oli auvoisampiakin hetkiä.

Shama tunnustautuu sionistiksi, juutalaisen kotimaan kannattajaksi, ja pyrkii osoittamaan että Spinozasta ja varsinkin Mendelssohnista lähtenyt valistusprojekti oli tuhoon tuomittu. Hän ei mainitse Heinrich Heinea, joka jo 1834 kirjoitti karmaisevan selvänäköisen ennustuksen sata vuotta myöhemmistä tapahtumista:

Kristinuskon kaunein ansio on, että se jossain määrin kykeni pehmentämään brutaalia germaanista tappelunhalua. Se ei kuitenkaan pystynyt tuhoamaan sitä, ja kun risti, tuo hillitsevä talismani joskus murtuu, silloin nousee esiin jälleen vanhojen taistelijoiden villin raivokas berserkinluonne. ... Ajatus käy ennen tekoa, kuten salama ennen jylinää. ... Jylinä on ehkä hitaan puoleinen, mutta se tulee, ja kun sen kerran kuulette, sen kaltaista ei maailmanhistoria ole kokenut.  ... Saksassa tapahtuu sellainen näytös, että sen rinnalla Ranskan vallankumous tuntuu peräti harmittomalta idylliltä.

Simon Shama ei ehkä mainitse Heinea, koska tämä sopeutumishalussaan ja viran toivossa kääntyi protestanttiseen uskoon. Näin tekivät monet, muiden muassa Moses Mendelssohnin pankkiiripoika. Eikä Shama malta olla helkyttämättä, pojanpoika Felixin musiikin soidessa, että tämä sittenkin syvimmältään oli yhä kiihkeä juutalainen.

Juutalaisvihan syitä Shama ei oikeastaan juuri erittele. Kun yhteiskunassa ilmenee vaikeuksia, sivistyneet ajatustavat työnnetään sivummalle syyllisten innokasta etsimispuuhaa häiritsemästä. Ennen muuta taloustilanteen huonontuessa muistetaan äkkiä rikkaat juutalaispankkiirit. Tokihan pankkiireita on enemmänkin myös protestanttien tai katolisten joukossa, mutta juuri juutalaisten arvellaan pitävän salaisesti yhtä, hallitsevan koko maailmaa, ja olevan syypäitä kaikkiin maailman onnettomuuksiin. Se että juutalaiset ovat leimaantuneet rahanvälittäjäksi on tietysti jo keskiajalta lähtenyt ajatus, ja sellaisenaan ymmärrettävä. Mutta syntipukin löytämistä eivät mitkään turhanpäiväiset analyysit tietenkään saa häiritä.

Shama mainitsee juutalaisten modernisoimispyrkimykset eurooppalaisen kulttuurin kehityksessä. Sitähän olivat jo myöhäiskeskiaikaiset pankkiirit ajaneet, kapitalismin esivanhemmat. Mutta se näkyy myös muualla kulttuurissa, tieteellisen ajattelun piirissä, maallisen ja uskonnoista riippumattoman yhteiskunnan luomisessa, ja jopa Venäjän bolševikkien historiassa. Aivan tähän ei juutalainen kauan kaivattu kotimaa ole pystynyt verivihollisen islamilaisen maailman keskellä, ja Israelin myönteinen kehittyminen on ehkä juuri sen seurauksena häiriintynyt mm. ortodoksijuutalaisuuden levitessä.

Simon Shaman loisteliaasti toteutettua kertomusta seuratessa tulee mieleen Egon Friedell, myöskin protestantiksi kääntynyt kirjailija, josta joku sanoi että hänen Kulttuurihistoriaansa kannattaa ehdottomasti lukea, mutta ei ottaa ihan todesta. Friedellin mukaan historia on joukko myyttejä ja kertomuksia, joita inha rationalismi on tuhonnut viimeistään 1. maailmansodan yhteydessä. Minäkin olen sitä mieltä, että Euroopan historia loppui siihen, koettuaan kolme suurta huippuaan renessanssin, valistuksen ja industrialismin aikoina. Mutta mikä sen järkeen vetoavan valistuksen tappoi? Juuri monimutkaisen todellisuuden pukeminen myyttien ja tarinoiden valepukuihin!

Juutalaisten vaivalloinen sopeutuminen eurooppalaiseen ja länsimaiseen kulttuuriin on tarinana suuri ja dramaattinen. Mutta juuri tätä taustaa vasten Euroopan uudet vaikeudet islamin hyökyaallon kurimuksessa näyttäytyvät kysymyksiä herättävinä. Idea maallisesta yhteiskunnasta, jossa uskonto on yksilön oma asia ja henkilökohtaisen identiteetin osa, eikä vaikuta kulttuurin luomiseen, tuntuu tänään toivottoman ihanteelliselta.

Meillähän on nämä tataarien jälkeläiset, joista mielellään käytän vanhahtavaa termiä 'muhamettilaiset', jotka ovat jo kauan sitten osoittaneet mahdolliseksi yhdentyä vallitsevaan kulttuuriin. Siellähän heitä oli rintamallakin samoissa juoksuhaudoissa juutalaistemme kanssa. Mutta tyystin toisista yhteiskunnallisista oloista ja perinteistä saapuvat ovat toista maata, kirjaimellisesti. Ainoa sopeutumisen tie tuntuisi olevan maallistuminen ja uskonnon sulkeminen yksityisyyden piiriin - mutta se ei näytä ainakaan vielä juuri kovin mahdolliselta. Spinoza erotettiin 1600-luvulla synagogasta ja kirottiin ("Jumalan käskystä"), mutta hänen teloittamisestaan ei vakavissaan kai silloinkaan puhuttu. Tämän päivän kaukomaista tulleessa islamissa kuolemantuomio luopioille on vielä veristä totta.

Toinen ero Euroopan juutalaisten ja kaukomaisten islamilaisten välillä on, että juutalaiset heti mahdollisuuksien auetessa kykenivän nousemaan länsimaisen sivistyksen huipulle, oltuaan sen piirissä vuosisatoja. Jälkimmäisille se on lähes mahdottoman tuntuista. Muutamia poikkeuksia meilläkin on nähty, ja tästä toivonkipinästä haluaisin pitää tiukasti kiinni.

Televisiodokumenttien onneton standardi

Katselin ykköseltä puutarhaohjelmaa, ja harmistuin jälleen kerran muodikkaan kuvakerronnan epämääräisyyteen. Kun kuvattiin terassipuutarhaa pyramiditalossa, kaikki yleiskuvat ja laajat näkymät ohitettiin nopeilla leikkauksilla, ja keskityttiin söpöihin lähikuviin. Vieläkään en tiedä minkä muotoinen tuo terassipuutarha on, ja miten se liittyy rakennuksen muotoihin. 

Tämä vaivaa myös kansainvälisiä puutarha-, arkkitehtuuri- ja kaupunkidokumentteja. Niissä keskitytään usein juontajaan, jonka jokainen liike ja ele on tärkeämpi kuin varsinainen asia. Puutarhojen, puistojen ja kaupunkimiljöiden tärkein tekijä eli niiden muoto ja rakenne jää katsojalle epäselväksi. Ihmisiä kuulemma eivät tällaiset asiat kiinnosta, vaan he haluavat vain nättiä lähikuvaelämysvirtaa, selitetään. Mutta en minä ainakaan ymmärrä puutarhaa, puistoa tai kaupunkia, ellen samalla saa selvyyttä niiden muodosta, ja siitä miten yksityiskohdat niihin sijoittuvat.

Tässä on poikkeuksellisen laaja kuva eräästä puistosta Brittiläisessä Kolumbiassa, mutta eihän sekään riitä ymmärtämään miten tämä osa liittyy kokonaisuuteen. Televisiodokumenteissa tällainen kuva vilahtaa ohi parissa sekunnissa, ja sitten keskitytään taas mielivaltaisiin yksityiskohtiin.

Kaiken raivostuttavuuden huippu on tuo kikkaileva nopeutus- ja hidastuspeli, josta käy ilomi vain kuvaajan käytössä olevan huippukaluston tehokkuus. Yltiönopeiden leikkausten keskellä nämä jaksot kertovat lähinnä halusta nopeuttaa siirtymä- tai yleiskuvajaksoja, jotka (selityksen mukaan) ovat liian pitkästyttäviä. Minä en oikein tätä usko. Ennemminkin uskoisin siihen että tällainen kikkailu on suoraan kopioitu räjähdys- ja supersankarileffoista, ja että näin menetellessään tekijät ikäänkuin mainostavat itseään: katsokaa, mekin osataan superjuttuja!

Joskus dokumentit näyttävät aiheeseen liittyviä karttoja. Mutta ei ole puhettakaan siitä, että niitä voisi tarkastella ja lukea. Ne näytetään vilaukselta vain siksi että ne ovat vanhoja tai kätköistä esiin kaivettuja tai muuten harvinaisia ja arvokkaita. Viimeisin ominaisuus selitetään yleensä hyvin ylisanaisesti parhaaseen mainostyyliin.

Televisiodokumentit olisivat mainio väline tiedon jakamiseen ja ajattelun aineksiksi. Ikävä kyllä niissä lähes aina keskitytään epäoleellisiin asioihin, tähtijuontajiin tai detaljitykitykseen. Mistä lopultakin on ollut kysymys, se jää melkein aina arvoitukseksi. Mutta nehän on tarkoitettukin vain viihteeksi, tuottajat protestoivat. Väärin. Todellisesti viihdyttää ainoastaan perusteellinen, järjellisesti ja havainnollisesti koostettu oikea tieto.

Voipaalan kummitukset

Voipaalan päärakennus. Laura Uimosen kuvasta käsitellyt KR.

Sääksmäen Voipaalan kartanon - ja nykyisen taidekeskuksen - kummitteluista on viime vuosina tullut suosittu puheenaihe, jota taidekeskus itsekin on käyttänyt julkisuustäkynään. Tässä on kattava kertomus siitä mitä tiedettiin vuoteen 2005 mennessä, ja julkaisen nyt Sääksmäki-lehdessä 2006 ilmestyneen artikkelini uudelleen.

Julkaisin vuonna 2001  Sääksmäki-lehdessä yhteenvedon kummittelukertomuksista Sääksmäen pitäjässä. Suurimman osan aineistosta sain SKS:n arkistosta, jonne useat kansanperinteen keräilijät ovat tallentaneet myös yliluonnollisista tapauksista kertovia tarinoita.

Voipaalan kummittelukertomuksia SKS:n arkistossa ei ollut. Tämä on sikäli merkillistä, että tiedossani on laajalti puhuttuja kummittelutapauksia aivan 1900-luvun alusta alkaen. Ehkäpä tilanomistaja Niemisen aikana ei ollut soveliasta puhua kummituksista, niinkuin asiainlaita on monesti ollut myöhemmilläkin ajoilla.

Voipaalan kummitukset ovat siis kuitenkin olleet tiedossa yleisesti. Niistä puhuttiin ainakin 1970-luvun loppupuolella, kun Marjatta Ranta (nyk. Hassi) tuli Kuvataidejärjestöjen liiton töihin taidekeskukseksi muuttuneeseen kartanoon. Haluankin tällä kirjoituksellani vedota vielä eläviin Voipaalassa työskennelleisiin henkilöihin - tai heidän jälkeläisiinsä - jotka mahdollisesti ovat nähneet tai kuulleet siellä jotakin eriskummallista, tai kuulleet edes kerrottavan sellaisesta. Olisi hyvin hauska saada kokoon kaikki mahdollinen tieto tästä aiheesta, myös tallennettavaksi SKS:n arkistoon.

Harmaapukuinen nainen

Voipaalassa on kummitellut kahdella tavalla. Yleisin ja useampien henkilöiden kokema kummittelu on ollut ääntä, mutta verrattomasti kiehtovampi on kuitenkin ollut merkillinen Harmaapukuinen nainen. 

Täällä asumieni kolmenkymmenen vuoden aikana olen kuullut hänestä aina puhuttavan nimellä "Neiti Nervander". Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että tämä nimitys on syntynyt vasta vuoden 1977 tienoilla tai sen jälkeen. Marjatta Hassi kertoo, että kartanoon tullut taideväki innostui aiheesta, ja jotenkin tämä Nervanderin nimi oli sitten kiinnittynyt tarinoihin Harmaapukuisesta naisesta.

Voipaalan kummitteluhistorian parhaat asiantuntijat ovat vuosina 1973-98 kartanon talonmiehinä toimineet Sirkka ja Aaro Pappila. Heidän kertomuksiinsa perustuu suurin osa tämän kirjoituksen aineistosta, ja heidän lähteinään ovat (omien kokemusten ohella) olleet kartanon viimeisen emännän Helvi Ilkan (1903-91) kertomukset.

Helvi Ilkan vanhin muisto Harmaapukuisesta naisesta liittyy aikaan ennen vanhan päärakennuksen paloa 1908. Hän oli suunnilleen nelivuotias, makaili vuoteella, kun näki takanaan peilin edessä harmaapukuisen naisen, joka sovitti vaaleaa hattua päähänsä, pani käsineet käteensä ja lähti pois. Helvi Ilkka muistaa menneensä äidin luo ja kysyneensä tältä, minne "täti" katosi.

Helvi Ilkka muisti myös uuden päärakennuksen valmistuttua nähneensä samanlaisen "tädin" tulleen taloon sisään, ja riisuneen hatun ja käsineet. Harmaapukuinen nainen oli siis palannut uuteen päärakennukseen.

Harmaapukuisen naisen paluu

Minulla ei ole täsmällisiä tietoja Harmaapukuisen naisen seuraavista ilmestymisistä ennen vuotta 1995, jolloin nenetsitaiteilija Anastasia Lapsuivalmisteli Voipaalaan suurta näyttelyä shamaaniperinteestä suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Hän oli kertomuksen mukaan ilmeisesti ollut ison kotarakennelman sisällä, kun huomasi oviaukosta uteliaasti kurkistelevan vanhahkon naisen.

Jälkeen päin Lapsui oli kysellyt, kuka tämä utelias mutta säikky nainen oikein oli, ja silloin kaikki yhdistivät tapauksen Harmaapukuiseen naiseen. Keitään muita ihmisiä ei talossa tiettävästi tuohon aikaan ollut. Tämän kuultuaan Lapsui oli tokaissut: "Siellä on kyllä muutakin". Pappilat ovat muistavinaan, että Lapsui olisi kuullut jonkinlaisen kokouksen ääniä seinän vierustalta, ja mm. kuullut jonkin tuolin kaatuvan. Tulkkina Lapsuin ja Pappilan pariskunnan välillä toimi taiteilija Alexander Reichstein.

Minulle oli tullut kertomuksista se käsitys, että Helvi Ilkka olisi ollut kovin peloissaan Voipaalan kummittelusta, ja varonut myöhempinä vuosinaan päärakennuksessa käyntiä ainakin öiseen aikaan. Tämän Pappilat kuitenkin kiistävät. Mutta - kuten aina - keräilijä tulee paikalle aina liian myöhään. Minullakin olisi ollut aikanaan mahdollisuus haastatella rouva Ilkkaa, mutta en tietenkään ajoissa ymmärtänyt koko asiaa...

Riitelevät räyhähenget

Vuoden 1995 jälkeen en tiedä kenenkään nähneen Harmaapukuista naista, mutta muunlaista merkillisyyttä talo on ollut täynnään. Pappilan pariskunnalla on koko Voipaalan ajaltaan paljon muuta kerrottavaa.

Pappilat eivät tosin ole nähneet Harmaapukuista naista, mutta sen sijaan Lapsuin kuulema ihmisjoukon hälinä on keskeisessä osassa pariskunnan kokemuksissa. Useimmiten talosta on kuultu riitelyä ja askelia, ja muutaman kerran on luultu varkaiden olevan yläkerrassa tauluja viemässä. Näitä tapauksia on Pappiloiden mukaan ollut hyvinkin kymmeniä.

Voipaalan päärakennus on valtava puutalo, jonka seinäpanelien takana on paljon tyhjää tilaa, varsinkin suurten takkojen ympärillä. On itsestään selvää, että talo ääntelee liikkuessaan, ja että ilmavirrat kulkevat sen rakenteitten sisällä niinikään äännellen. Voipaalan pitkäaikainen toiminnanjohtaja Maria Laukka kertoo tottuneensa rakennuksen runsaaseen äänimaailmaan, jossa poikkeamat herättivät heti huomiota.

Mutta entäpä tapaukset, joissa taloon aamuvarhaisella työhön menevät ulkopuoliset henkilöt ovat tulleet hälyttämään talonmiestä, koska talosta on kuulunut merkillisiä ääniä, ikäänkuin siellä olisi ollut tauluvarkaita? 

Sirkka Pappila oli eräänä aamuna mennyt puolen seitsemän aikaan aamulla päärakennukseen siivoamaan, ja kuuli yläkerrasta riitelyä. Tauluvarkaiden pelossa hän sulkeutui alakerran käymälään, josta kurkisteli varovaisesti silloin tällöin. Kun äänet olivat ilmeisesti lakanneet ("rosvot lähteneet talosta"), hän tuli ulos, ja kuuli viimeisen äänen joka kauhistuttaa häntä tänäänkin. Alakerran keittiön etunurkasta kuului ikäänkuin kovasti viuhtovan pyörteen tai suppilon ääni, joka nopeasti katosi. Tämän jälkeen kaikki oli rauhallista.

Mitä koirat vainusivat?

Aaro Pappila joutui siis monesti, niin aamusella kuin illallakin käymään talossa näiden äänien takia. Kaiken varalta hänellä oli usein koira mukanaan. Kaksi Pappilan koirista oli omana elinaikanaan ollut mukana tällaisen kummittelun jälkiselvittelyissä. Molemmilla kerroilla Pappilan tullessa pääovesta sisään, koirat olivat keittiövälikön oviaukon tai ruokahuoneen pöydän tienoilla vaistonneet jotakin. Ne olivat herkeämättä tuijottaneet siihen suuntaan, karvat pystyssä, mutta eivät olleet haukkuneet. 

Aikaisemmin mainitsemani tapaus oli sattunut jo ennen kaupungin vuokra-aikaa, eli ehkä 1970-luvun alkupuolella. Talossa oli filmattu jotakin (Pappilat muistavat rakentaneensa talon päätyyn "mansikkamaan", jolla oli jokin tehtävä elokuvassa). Eräänä aamuna, kun pariskunta oli nukkunut tavallista myöhempään, kolme filmiryhmän miestä oli tullut herättämään heitä, koska päärakennuksen sisältä kuului kovan riidan ja tappelun ääniä. Joku oli jäänyt varmistamaan, ettei ikkunoiden kautta paettu, mutta kun Pappila koirineen astui sisään, äänet olivat lakanneet.

Kysyin, olivatko Pappilat erottaneet mitään lauseita tai sanoja näiden mekkaloiden yhteydessä. Ainoastaan kerran Sirkka Pappila oli ollut erottavinaan lauseen "Tämä pannaan tähän, tämä pannaan tähän", mutta ei ole kuulemastaan täysin varma. Mutta yleisesti tuntui siltä, että kyseessä oli ikäänkuin perhe-, perintö- tai muu sen kaltainen riita.

Ilmeisesti Voipaalan metelöintiin ei kuitenkaan ole liittynyt konkreettista poltergeist-ilmiötä. Ainakaan Pappiloilla ei ollut muistikuvaa tavaroiden siirtymisestä, tai muustakaan sen kaltaisesta.

Kellarin arvoitus

Kummittelun syinä pidetään usein rakennuksen suljettuja tiloja, jotka yleensä ovat seurausta eri aikoina tehdyistä rakennustöistä ja muutoksista. Tällainen tila on päärakennuksen alla. 

Pappilan pariskunnalla on hiukan epämääräisiä muistikuvia rakennuksen kellaria koskevista Helvi Ilkan maininnoista. Sinne olisi joskus ollut sisäänkäynti etelästä, puiston puolelta, ja jotain puhetta oli ollut myös "salakäytävästä" tai sen tapaisesta.

Voipaalan kellari kiehtoi minua pitkään, sillä siellä oli luokse pääsemättömiä alueita, ja paljon eri aikaisten rakennustöiden jälkiä. Jussi Kuulialan kanssa ahtauduin sen uumeniin kesällä ja syksyllä 2006.

Kellarin lounaisosaan on äskettäin rakennettu huolto- ja wc-tiloja, mutta niiden takana on osittain raunioituneita, vaikeasti läpi kuljettavia ja lattiakorkeudeltaan vaihtelevia hiilikellarin ja lämmitystilojen jäänteitä. Pohjoispuolen keskiosan (sisäänkäynnin ja eteisen/ruokahuoneen alla olevan tilan) perustus on betonia, ja siellä pohjamaan korkeus on hyvin suuri, jättäen ehkä jopa alle metrin korkuisen tilan lattiarakennelman alle. Sinnekin on uudempina aikoina joku sähkömies ahtautunut piuhoja vetelemään.

Keskellä kellarin eteläosaa on vanha holvattu huone, jonka ikää on vaikea arvioida. Se on iältään ainakin 150 vuotta, mutta voisi olla jäänne 1700-luvun, jopa 1600-luvun päärakennuksista. Lattiataso vaihtelee tällä alueella jyrkästi. Holvikellarista ei päästä eteenpäin, on käytävä sisälle rakennuksen itäpäädystä.

Kellarin itäosa muodostaa yhden suuren tilan, jonka eteläosassa on massiivisia jäänteitä vanhoista kivikellarin rakenteista, mutta pohjoispuolella maan pinta nousee jyrkänlaisesti kohti keskiosan tasoa, eli lähes nykyisen maanpinnan korkeudelle.

Varsinainen ongelma kellarissa on toinen vanha ja ilmeisesti myös holvattu, nykyistä holvikellaria suurempi tila. Se on mahdollisesti muurattu umpeen nykyistä rakennusta tehtäessä, ja pääkerroksen takkarivi kulkee osittain sen yli. Onko vanhaa holvausta jäljellä, onko uunien perustukset rakennettu huoneen sisälle, ja löytyykö edes pientä reikää josta tuohon entiseen suurempaan kellariin voisi kurkistaa? Mitä muuta siellä on? 

Minun mielestäni Voipaalan kellari olisi tavattoman kiehtova tutkimuskohde, aivan riippumatta kummituksista. Se kertoo luultavasti samalla paikalla sijainneitten muinaisten päärakennusten historiasta, ja sen merkillinen maapohjaltaan korkea osa olisi myös melkoinen kaivuukohde. Ties mitä siitä löytyisikään, rojun, palojäänteiden ja täytemaan joukosta.

(Lisäys: Kellari tutkittiin muutamaa vuotta myöhemmin perusteellisesti jopa kaikuluotaimen avulla, ja se myös kartoitettiin huolella. Mitään "toista holvattua kellaria" ei löytynyt, ei edes sellaisen raunioita, mutta sen sijaan vanhempien rakennusten perustoja. Ne voidaan nyt mitoittaa aivan tarkasti. Kaikuluotauksessa löytyi muutakin, mutta tutkimuksen puuttuessa en halua tässä kertoa niistä yksityiskohtaisemmin).

Ja ajatus laukkaa...

Miksi puhuin näin pitkään kellarista, kun puhe alunperin kuitenkin oli kummituksista? Jos arvoituksia pitäisi Voipaalasta etsiä, niitä ehkä löytyy kartanon huimasta historiasta, ja ehkä vähän paneliseinienkin takaa. Mutta ne todelliset arvoitukset, konkreettiset vihjeet menneitten aikojen tapahtumista, ne varmaankin löytyvät kartanon kellarista.

Lopuksi viehättävä ajatuksenkulku, joka tuli Maria Laukan mieleen hänen tutkiessaan kartanon historiaan tiiviisti liittyneen Emil Nervanderin elämää. Nervander oli älykäs, herkkä ja hienopiirteinen mies, joka joissakin sopivissa tilanteissa mielellään saattoi jopa pukeutua naisen asuun. Entäpäs, juolahti Laukan mieleen, entäpäs jos Harmaapukuinen nainen ei ollutkaan mikään "neiti Nervander", vaan itse Emil, jonka elämän ainoat onnelliset ajat saattoivat liittyä juuri Voipaalaan?    

  

  

Yoldia, Ancylus, Litorina

Suomi on kaunis maa. Sen huomaa retkillään autostakin käsin - maastoon minulla ei enää ole menemistä. Kun retkiin liittyy vielä tarkkoja karttoja, saa tavallisen tuntuisistakin maastoista aivan toisenlaisen, lennokkaamman ja syvällisemmän kuvan. Pari vuotta sitten kerroin Kalvolan ylängön merkillisyyksistä, se kun on kolmen vesistön vedenjakaja, ja tiestöltäänkin ylen kiinnostava.

Littorina littorea

Nyt on tiedotusvälineissä puhuttu paljon Itämerestä, ja jos Suomi on silmälle kaunis ja tiedon suhteen suorastaan kiihottava, kyllä meidän meremme Itämeren muinaisvaiheitten nimetkin ovat suurenmoisia. Ensin oli tietysti kylmä jäätikön rajaama Balttilainen jääjärvi, mutta sitten meidän meremme alkoi muodostua. Yoldia-meri oli auki Atlantille Ruotsin suurten järvien kautta. Sitten yhteys hetkeksi katkesi, ja syntyi iso Ancylus-järvi. Ja kun maa pohjoisessa yhä kohosi, tie Atlantille aukeni Tanskan salmien kautta, ja niin syntyi vihdoin Litorina-meri. Sekin sai nimensä pienestä kotilosta, kuten edeltäjänsäkin. Ja sen jatkumossa elämme yhä.

Olin jo poikana lukenut näistä muinaisvesistämme, ja niiden nimetkin iskivät syvälle tajuntaani. Mutta sittenpä riemu syntyi, kun vanha limnologiprofessori Heikki Järnefelt näytti minulle Lohjan maastoista Litorina-meren rantatöyrästä. Mielikuvitus alkoi laukata. Peltojen, niittyjen ja lehtojen sijaan näin meren aaltojen murtuvan kivikkotöyrääseen, ja jos oikein pinnistelin, saatoin nähdä niemen taakse katoavan kalastajan verkkoineen ja haapioineen.

Löysin netistä vajaan parin vuoden takaisen Susanne Åbergin kirjoittaman gradun kiintoisine karttoineen ja kuvineen. Sen nimi on "Litorinameren ylin ranta Suomessa", ja siitä nappasin tämän jutun alussa olevan havainnekuvan muinaisrannan rakenteesta.

En enää asu meren rannalla, mutta onpa tämä Vanajan auvoinen, historiallinen ja uljas hämäläinen suurjärvikin kokenut melkoisia muutoksia olemassa olonsa aikana. Sitä ympäröi melkoinen määrä veden koskemattomia ylänteitä, ja korkeimmillaan sen pinta järvenä oli 1800-luvun puolivälissä. Näitäkin ei enää ihan muinaisia rantatörmiä täällä helposti näkee kahden tai kolmen metrin korkeudella nykyisestä vedenpinnasta. "Merikortti" kertoo lisää kiinnostavia asioita. Vanajanselän pohjasta iso osa on aika tasaista, ja noin 14 metrin syvyistä. Sen poikki kulkee sitten veden peitossa sen suuren harjun juonne, joka alkaa Lempäälästä, kohoaa korkeuksiin Sääksmäessä historiallisesti kiihottavana Rapolanharjuna, ja nousee sitten Hämeenlinnan päässä uudelleen näyttäviin mittoihin.

Kaikki tämä pitää yllä uteliaisuuden sammumatonta liekkiä. Mitä enemmän tietää, sen vahvemmin kokee.

Profetiaa 50 vuoden takaa - muuttuiko mikään musiikin lajien arvostuksessa?

Hesari kertoo tänään Mikko Mattlarin väitöskirjasta, joka käsittelee ns. kevyen musiikin asemaa Suomessa. Jutussa siteerataan pitkään artikkeliani jonka Hesari julkaisi jouluaattona 1965. Olin itse kokonaan unohtanut tämän jutun, ja printscriinasin sen tähän. Toisin kuin Mattlar (ehkä) ymmärtää, katselin kevyttä musiikkia ns. taidemusiikin näkövinkkelistä, eikä ensisijainen tarkoitus ollut pelkkä kevyen musiikin maineenkohennus.

Olen aika lailla samaa mieltä kuin 50 vuotta sitten, ja se heijastuu myös siitä taidemusiikista jota olen tehnyt. Mutta tässä tuo juttu nyt on, kaikessa vanhahtavuudessaan.

Supersankareitten mielenvikainen ja kaupallinen kulttuurihistoria

Ylen Teema lähettää parhaillaan sarjaa 1960-luvun klassisista Batman-elokuvista. Mikään ei voisi olla hauskempaa, sillä sukkahousumiesten siekailut oli tehty ritualistisessa camp-hengessä, kuin liikkuvana sarjakuvana. Englannin sana 'comic' tarkoitti alun perin juuri hunoristisia kuvatarinoita. Sarjakuvamaisuutta korostavat vielä filmikuvaan lisätyt "äänitehoste"-kuplat.

Olennaista tässä tv-sarjassa on myös, että jokainen jakso noudattaa pikkutarkasti samaa kaavaa. Sankarit ovat epätoivoisessa pinteessä alkujakson lopussa, mikä koukuttaa katsojat katsomaan seuraavankin osan (ja sen mainokset). Mainiosti tämän käsitti myös Pertsa Reponen parodisella klassikkolevyllään "Batman ja kultalevyryöstö", joka löytynee YouTubesta.

Katsoin myös Teeman lähettämän kolmiosaisen supersankareitten historia-"dokumentin". Katsoin, vaikka se kiehutti sappea ja muita ruumiinnesteitä armottomasti. Sarja oli analysoivinaan amerikkalaisten (tietysti ja vain amerikkalaisten) superheroitten historiaa, mutta täysin vailla huumorin tai ironian sävyjä. Se oli avoimen ja kerskailevan poliittinen - itse asiassa venäläisten tämänpäiväinen pullistelu on pientä tuohon amerikkalaiseen verrattuna. Yllä on kuva Captain Americasta, joka iskee Hitlerin knock-out - ja eikös joku ohjelmassa ehtinytkin ylvästellä, että itse asiassa juuri isänmaallinen ja väkivaltainen Captain sen Hitlerin oikeasti voitti. Hän opetti sotilaille ja kansalle, mikä oli oikea "The American Way".

Olihan Teräsmies jo alussa väkivaltainen, mutta vain roistoja kohtaan. Tätä väkivaltaa sovitti kertomusten korostetun oikeamielinen sävy, eikä Teräsmies näyttänyt mitenkään nauttivan ylivoimaisesta tehokkuudestaan.

Toisin sitten kävi. Supersankarit muuttuivat vähitellen yhä synkemmiksi, väkivaltaisemmiksi ja vihaa pursuvammiksi. Dokumentti selitti tätä lukijakunnan muutoksilla ja mystisellä "ajan hengellä", mutta varsinainen idea pysyi kaiken aikaa samana. Kertailtiin lehtien ja elokuvien myyntilukuja ja dollarituottoja sen verran tiuhaan, että tarkoitus kävi selväksi. Puhtaasti kaupalliset puheet oli lisäksi kuorrutettu mainosmaailmasta tutulla ylisanojen tulvalla. Ei riittänyt että jokin oli "kaikkien aikojen" jotakin, vaan suorastaan "maailmanhistorian suurinta" tai ihmeellisintä.

Kyllä toki - mikäli maailmanhistoria alkaa 1950-luvulta ja koskee vain Yhdysvaltoja.

Tässä vihaavat, pullistelevat ja uhkailevat nykyiset amerikkalaiset supersankarit:

Olisihan tässä analysoitavaa tässä atooppisessa sairauden, sekopäisyyden ja karkeuden ilmapiirissä, sekä psykologisesti, sosiologisesti että kaupallisesti. Mutta kaiken tämän vyörytyksen jälkeen jopa herttainen setä Putin tuntuu leppoisalta lasten ystävältä, lensipä hän sitten lintujen joukossa tai paini villieläinten kanssa. Eurooppalainen konservatiivi ei voi ymmärtää...