Minun jatkosotani 1

(Olen monesti kirjoittanut talvisodan ajoista ja perheeni vaiheista silloin. Jotain yleistä mielenkiintoa voinee olla myös jatkosodan aikaisen perheeni tarinassa. Soveltuvin osin ja lyhentämällä lainaan jaksoja omaelämäkertani pari vuotta sitten valmistuneesta ensimmäisestä osasta. Henkilöt: Niilo-isäni, Elsi-äitini, talvisodan aikana syntynyt pikkusiskoni Irma, isoisä Walter (Faffa), isoäiti Karin (Famo), tätini Pian ja schäferinarttu Kirra.)

Rauhan tultua maaliskuussa -40 isä palasi takaisin Stockmannin jaostopäälliköksi, ja jossain vaiheessa vuotta hänet myös ylennettiin reservin kapteeniksi. Pieni siskoni Irma palasi kotiin sairaalasta, ja äiti aloitti hänen treenaamisensa elävien joukkoon. Minä harjoittelin piirtämistä, kirjoittamista ja lukemista. Nelivuotispäivääni mennessä ne alkoivat jo sujua hyvin. Olin erityisesti kiinnittänyt huomiota pieniin kirjaimiin, kysymys- ja huutomerkkeihin, sekä sarjakuvien puhekupliin. Piirrosteni tikku-ukkomiehillä alkoi olla noita puhekuplia, ja repliikit ratkaisin kätevästi sijoittamalla niihin noita kysymys- ja huutomerkkejä.

Mutta ei tuota rauhaa kestänyt kuin vuoden verran. Jo huhtikuussa -41 isä joutui Riihimäen kasarmille kouluttamaan uusia joukkoja. Uusi sota alkoi näyttää väistämättömältä, ja Neuvosto-Venäjä alkoi jälleen uhoilla. Saattoihan taustalla myös olla suomalaisten katkeruus ja hyvityksenhalu Viipurin ja Karjalan menetyksestä. Ajattelutapa oli ilmeisesti siis: Mikäli se meistä riippuu, emme enää lähde sotimaan yhtä valmistautumattomina kuin puolitoista vuotta sitten...

Me vietimme kaikki kesää isovanhempien vuokraamalla huvilalla Kruunuvuoren huvila-alueella, äiti, minä, Irma ja kotiapulaisemme Lilli Elovaara, jota äiti kovin kehui. Punaisessa ylähuvilassa asuivat isovanhemmat ja tätini Pian, me yleensä pienemmässä alahuvilassa. Mutta jo kauan ennen juhannuspäivää isä kävi viimeisen kerran lomalla - minulle hänen lähtönsä oli kova paikka - ja 25.6. sota sitten alkoi - jälleen venäläisten hyökkäyksellä. Vanhempieni ensimmäiset kirjeet alkoivat lähes samoilla sanoilla: “Nyt tämä kirjoittaminen taas alkoi...”

< Tuon ajan Helsingissä posti kulki laivalla Degeröhön, joka oli “kaukana maalla”. Laiva oli joko Svea, Astrid tai Senta.

Sodan ensimmäinen kuukausi oli turhauttava sekä isälle, että faffa Walterille ja äidille kotona. Juuri minkäänlaisia tiedotuksia Suomen rintamalta ei tullut julkisuuteen, ja venäläiset ahdistelivat pommikonein mm. Helsinkiä. Toisaalta tiedot saksalaisten nopeasta etenemisestä pitivät väestön luottavaisena. Sota voisi olla nopeastikin ohitse, ja jopa Suur-Suomen syntyminen olisi mahdollista. Näin arveli isäkin, mutta muuten hänen kirjeensä alkoivat olla turhautuneen tuntuisia. Lomia ei hevin myönnetty. Tässä sodassa oli ajan mittaan muutakin turhauttavaa, kuten saamme nähdä. 

Isä ei joutunut ensimmäisinä viikkoina juurikaan osallistumaan varsinaisiin taistelutoimiin, asui yksityiskodissa, tilautti itselleen Uuden Suomen, ja ehti nähdä eksoottisiakin asioita: “Täällä muuten näin ensi kertaa päivän vanhoja lampaan poikasia, onko ne nyt karitsoja” (1.7.41). Muitakin elämyksiä oli. “Olen muuten pari päivää sitten itse pessyt 2 paitaa. Taisi olla ensimmäinen kerta eläessäni. Toisen pesin pienessä vadissa. Ei tainnut tulla oikein hyvää. Mutta kelpaa se. Toisen pesin sitten ämpärissä jonka ‘keittiömies’ antoi; siitä tuli jo parempi”.

Degerön kotirintamalla oli toisenlaisia tapahtumia seurattavana. Irma keikistelee ja flirttailee olan takaa paitsi Faffan myös kaikkien muiden miesten kanssa, ja koko ajan odotetaan sitä hetkeä jolloin hän kävelee itse. 

“Kari oli eilen ‘päivän sankari’. Hän huomasi, että Faffan kaunis appelsiininpunainen vene oli aallokossa irtautunut rannasta ja löi siltaa vasten, ja lähti minkä käpälistä pääsi ‘punaiseen huvilaan’ ja huusi kuin hädässä: Faffa, Faffa, vene on vedessä ja lähtee pois!’ Kyyneleet vain tippuivat ja jalat eivät tahtoneet liikkua kyllin nopeasti. Arvaathan että se oli TEKO! Hän kyllä pitääkin huolta veneestä. Aina kun sattuu hetkittäin tulemaan suuria aaltoja ja hän sattuu sen etukäteen kuulemaan, hän lähtee rantaan päin katsomaan kuinka käy” (7.7.41).

Äiti kertoo isälle tarinan Venäjän lähetystön lähdöstä 24.6., päivää ennen kuin vihollinen aloitti pommitukset ja sota syttyi. Kansaa oli kertynyt katuvieret täyteen katsomaan miten lähetystön tavaroita lastattiin autoihin, ja huuteli siinä kaiken laista. Silloin juoksi koira ensimmäisen auton luo ja nosti koipeaan, ja lähti kaikessa rauhassa astelemaan pois päin. Väkijoukosta astui esiin mies, ja antoi koiralle sokeria - ja kansa hurrasi!

“Toinen tosijuttu Karista. Eräänä iltana, kun oletin, että lapset nukkuvat kaikessa rauhassa, menin huoneeseen ja - - herra lukee puolpimeässä! Oli lukenut lähes tunnin. Ikä 4 vuotta! (...) Tänäänkin kun Irma jo nukkui, hän istui ruokasalin pöydän ääressä ja lukee satukirjaansa (toin hänelle sellaisen), kysyy vain välillä ‘tuleeko ryssä’, ja lukee sitten edelleen. (8.7.41).

Faffa Walter kehaisee isälle 10.7. käyneensä polkupyörällä Kauniaisissa (tytärtään) Ullaa tervehtimässä. Matkaa tuli yhteensä 55 km, mutta mitään väsymystä ei 60-vuotiaalla tuntunut missään, eikä edes istuinkaan tullut araksi. Kirjeestä käy ilmi, että ilmahälytyksiä tulee kyllä tiheään, ja nukkumisen kanssa on välillä niin ja näin, kun hälytyksen sattuessa on pukeuduttava. “Itse en niin tekisi sillä minä olen aina ollut ja olen yhä fatalisti, mutta naisväen tähden täytyy niin tehdä”.

Isä on huolestunut minun liiallisesta lukemisestani, ja pyytää äitiä kysymään neuvoa, onko se vaarallista. - Onhan se vaarallista, varsinkin kun sitä tuon jälkeen on tapahtunut herkeämättä reippaasti yli 70 vuotta. Tällainen siitä tulee, loputtomien kirjeitten penkoja, loputtomien juttujen kirjoittaja... 

 Isäni ottamia väridioja 1940: Faffa Walter hakkaa klapeja Degerön huvilalla.
Faffa Walter ja minä Degerön kalliolla.
Höyrylaiva Sentassa tai Sveassa matkalla Degerön laiturille: Faffa, Famo, äiti, minä ja Kirra.
Minä opin merihankaimet alle nelivuotiaana. Tässä soudan setääni Nassea.

Turhaa kirjoittamista

Tulen ja menen. / Yhä vaikeampi on / sanoa mitään.

Tämän haikurunon kirjoitti Tuomas Anhava 50-luvun lopulla. Se tulee mieleeni tuon tuostakin, tällä kertaa sen vuoksi että mietin bloginkirjoittamisen syitä ja järjellisyyttä. Joillekin blogi on keino vakuuttaa itselle ja muille, että elintoiminnat vielä jatkuvat, ja mielessäkin vilahtelee yhtä ja toista. Monelle riittää, että hitaan leppoisaan tapaan lavertelee niitä ja näitä arkisia tapahtumia, itse asiassa
jonninjoutavan tavallisia.

Onhan se aurinkokin tuolla köllötellyt jo moniaita päiviä, ja olihan sää tätä ennen kuin yhtä loputonta marraskuuta. Ja pakkastakin on taas - saa nähdä kuinka kauan tätä tällä kertaa kestää. Mutta tulee se kevätkin jossakin vaiheessa jälleen, ainakin tuli viime vuonna.

Lukijoita tällaisella blogilla on moniaita, onhan niin somaa huomata miten tavallisesti muillakin menee, ja itselläkin on tullut juuri tuon tapaista mieleen.

Itse en jaksa pitää tämmöistä arkista turinaa kiinnostavana. Varsinkin vanhana yksinäisen ihmisen elämä on aika tasaista, sitä itsekukin nousee joskus aamulla vuoteesta, tekee yhtä ja toista, vähän syökin välillä ja vastapainoksi käy vessassa, ja taas illan tullen painuu vuoteelleen. Eipä tällaisessa ole ainakaan minun kohdallani mitään tulikirjaimin verkon ikuisuuteen tallennettavaa.

Myönnän, että bloggerien joukossa on monia taitavia tarinankertojia, jotka pystyvät luomaan arkiseenkin raporttiin taianomaista hohtoa. Eräskin virkamies Töölöntorin laidalta saattaa kertoa, miten työhuoneen lamppu viimeksi vaihdettiin. Ratkaisevaan asemaan - tikkaille - kohosi toimenpiteessä hänen sihteerinsä neiti B, josta on tullut minulle kuin kiehtova romaanihenkilö. Hänessä yhdistyvät monet kirjallisuuden nerokkaat hahmot aina Muumimammasta Modesty Blaiseen...

Mutta minulla ei ole juuri nyt mielessä mitään tarinaa, ei ainakaan mitään valmista. Sen vuoksi ajattelen toista menetelmää, nimittäin median päivittäisen uutistarjonnan kommentointia. Joskus sellaisen yhteydessä voikin näppärästi osoittaa lukeneisuuttaan. Kun luin iltapäivälehdestä, miten muuan kohudosentti on nyt virallisesti presidentti Putinin miehiä, ja nimitetty jonkin laitoksen edustajaksi ei vain Suomeen, vaan koko Skandinaviaan, minulle tuli etsimättä mieleen parisäe Eino Leinon helkavirrestä:

Tuo turilas, Räikkö räähkä / neuvoi tien viholliselle...

Ja kun pääministeri valitti Suomen henkistä ilmapiiriä kielteiseksi, sama runoilija tuli taas apuun:

Kasvoi tuosta kansa kumma, / vääräsäärinen sukesi, / suku lynkkä, heimo länkkä, / kiero-silmä, kitku-sielu, / pahan-suopa suuremmille, / pilkan-suopa pienemmille, / kansa naapurikateinen, / rampa, raaka, synkkä-synty, / ilman ihmisten iloa, / vailla auringon valoa...

Mutta eikö tuollainen kommentointi sovi paremmin lounasruokalaan, jonka pyöreän pöydän äärellä samanhenkinen vakioseurue päivittäin kommentoi median uutisointia? Ei kommentiksi riitä, että "on tämä taas niin kamalaa, eivätkö ne enää muuta keksi!" Pitäisi ainakin löytää tavallisuudesta poikkeava, nerokas näkökulma joka saattaiusi uutisen yllättävään ja uusia ajatuksia herättävään valoon. Sellainenpa ei ole ihan helppoa älykkäällekään kommentoijalle, ja seurueenkin nokkelat kommentit unohtuvat nopeasti.

Olenpa sen vuoksi päättänyt, että jos minulla ei ole mitään erityistä, uutta, yleispätevää tai muuten merkittävää tiedotettavaa, en sitten tiedota. Jämpti on näin. 

Merkillistä (ja ehkä vähän sairasta) kauneutta

Kuuntelin tänään illalla RSO:n konsertin, jossa Hannu Lintu johti Olivier Messiaenin Turangalîla-sinfonian, tuon oudon monstrumin. joka on mielettömän pitkä, ja jossa on tajuntaa räjäyttävää kauneutta ja yhtä räjäyttävää rumuutta.

Messiaen tunkeutui aktiiviseen mieleeni jo nuorena, 50-luvun lopulla, kun kuulin hänen sävellyksensa Trois liturgies de la présence divine naiskuorolle ja orkesterille. Mansikkahilloa ja mustapippuria, ja kaiken huippuna Ondes Martinot, ihmeellinen sähkösoitin, jonka ihana ulina viehätti suorastaan sairaalla tavalla.

Pian sen jälkeen sitten tutustuin Messiaenin urku-/orkesteriteokseen L'Ascension, jonka viimeinen osa Prière du Christ montant vers son Père on mielestäni yhä koko musiikinhistorian kauneimpia sävellyksiä.



Turangalîlan 8. osa herätti mielleyhtymän. Tiesin että Messiaen oli teosta säveltäessään kiinnostunut keskiaikaisesta Tristanin ja Isolden lemmentarinasta - ja yllättäen kuulin sen 8. osassa selviä muistumia Wagnerin Tristanista! Tässä yhdistyivät siis sulassa sovussa eräs 1900-luvun ja 1800-luvun keskeisistä musiikkiteoksista... Tässä on aika hyvä video Wagnerin Tristanin alkusoitosta ja loppumusiikista ("Isolden lemmenkuolo"):



Kun minun makuni on ilmeisen erikoinen, ja kun toisaalta olen sairaalloisen kiihkeä kauneuden palvoja, olisi varmaan hyvä jos joskus yrittäisin listata mielestäni kauneimpia musiikkiteoksia jonkinlaiseksi listaksi, vaikka vain vihjeeksi niille joilla ehkä on yhtä erikoinen maku kuin minulla. Jää tehtäväksi.

Ja niille jotka eivät Turangalîlaa tunne, suosittelen ensi alkuun osia 5, 6, 8 ja 10. Löytyvät YouTubesta.

Hyhhyy, HYY!

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) hallitus häätää kuuluisasta Vanhan Ylioppilastalon musiikkisalista kuorot ja orkesterit. Aitoon nuorkauppakamarinulikkatyyliin (kiitos Loka-Laitinen!) isänmaan poliitikkotoivot sekoittavat toisiinsa arvon ja hinnan, ja edistävät näin fyysistä pääomaa henkisen kustannuksella.

Yliopiston kansleri Kari Raivio on liittänyt syntyneeseen skandaaliin mukaan ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden. Pakkojäsenvero on naamioitu "lukukausimaksuksi". 

Yllä on kuva Vanhan nurkalta vuodelta 1908, ajalta joka vielä ymmärsi henkiset arvot yhdeksi isänmaan kulmakiveksi. Kuvan otti Into K. Nyström, joka tunnetaan paremmin omaksumallaan sukunimellä Inha. I.K.Inhan isoveli Usko Nyström oli eräs Helsingin merkittävimmistä arkkitehdeistä, ja pikkuveli Solmu Nyström kouluneuvos ja usean sukupolven lukeman saksankielen oppikirjan tekijä. 

He kaikki häpeävät haudoissaan HYY:n nykynulikoita. Spei suae patria dedit ei todellakaan voi tarkoittaa tällaisia 'toivoja'... 

Sainpa kerran nimipäivälahjan

Pikkusiskoni soitti huolestuneena, kun tässä blogissa ei viikkoihin ole tapahtunut mitään. Nuo nuoret ne aina hätäilevät kaikkea. Minulla ei vain ole ollut mitään asiaa, olen vain tehnyt omia töitäni... Mutta sitten muistin, että lauantaina on minun nimipäiväni, ja pikkusisko on minun ikioma nimipäivälahjani!

Elettiin 30-luvun lopun auvoisia aikoja, talous kasvoi kohisten, ja ne kesät sitten - lämpimät ja kauniit kesien kesät! Niinpä vanhemmilleni tuli mieleen perheen kasvattaminen. Äidin kasvoille ilmestyi taas tuo monista kuvista tuttu salaperäinen katse, ja vaikka isoisän vuokraama kesähuvila ei ollutkaan kaukana silloisesta Helsingistä, toki nykyisen sisällä jo, kesää -39 vietettiin lähisuvun parissa kuin Terijoen tarinoissa ikään. Uusi kotimme Eirassa oli valmiina elokuista muuttoa odottamassa, ja vaikka maailma olikin muuttunut levottomaksi, optimistinen henki vallitsi yhä. Olivathan vuoden 1940 Helsingin olympialaisetkin jo täyttä päätä valmisteilla!

Sitten tapahtui se, mitä suuri osa suomalaisista ei osannut odottaa. Syyskuussa kaupunkilaisia kehotettiin varmuuden vuoksi hakeutumaan turvaan maaseudulle, ja sinne kuudetta-seitsemättä kuuta raskaana ollut äitini ja minäkin sitten lähdimme, sukulaisten luo Lopelle. Isä joutui lähtemään maineikkaan helsinkiläisrykmentin mukana Kannakselle lokakuun puolessa välissä "linnoitustöihin". Mutta kun sotaa ei sitten näyttänyt syttyvänkään, väki palaili koteihinsa marraskuun lopulla, ja koulutkin avattiin jälleen.

Neljä päivää ehdittiin kotona olla, kun taivas romahti: venäläiset tekivät yllättäviä ilmahyökkäyksiä isoihin kaupunkeihin, ihmisiä kuoli ja taloja tuhoutui. Valtavan paniikin keskellä onnistuimme pakenemaan lähisukulaisiin Grankullaan. Alkoi hirvittävä talvisota, epätoivon syvä helvetti. Kukaan ei voinut olla varma siitä miten Suomen käy, ja kaatuneita kuljetettiin yhä tiheämmin kotiseuduilleen.

Epätoivo ja pelko näkyvät kirjeissä ja korteissa puolin ja toisin, mutta käänteisesti. Posti kulki hitaasti, mutta viestien sisältö oli puolin ja toisin aina toiveikas. Hyvin meni aina niin kotona kuin rintamallakin, muka. Tuon kauheuden keskellä äitini aika tuli. Tyttö syntyi Karinpäivänä Grankullaan perustetussa tilapäisessä sairaalassa, talven ollessa kylmimmillään, ja pakkasen kiristyttyä 40 asteeseen.

Sähkösanoma lähti välittömästi Kannakselle, mutta isäni sai sen käsiinsä vasta neljän päivän kuluttua. Venäläisten suurhyökkäys alkoi parin viikon päästä, ja kuten nyt tiedämme Suomi oli lopulta lähellä luhistumista. Isäni selvisi lievällä haavottumisella, ja pääsi rauhan jo viimein tultua pian kotiin. Edessä oli vauvan kastaminen. Tytölle oli sotahuumorin tyyliin annettu työnimeksi Bomba Granata Shrapnella, joka sitten muuttui muotoon Rauha Frida Lugn-o-Ro... Oikeasti hänestä sitten kumminkin tuli Irma Maria, eli Mii kuten hän itse itseään nimitti.

En kirjoita tähän nimipäivälahjani elämänkertaa, totean vain että hänestä monien lääketieteellisten vaikeuksien jälkeen tuli sitkeä ja viisas ja aika lailla omanlaatuisensa kypsynyt nainen, joka nyt kohta siis täyttää... paljonko sitä nyt tuleekaan... niin, tjugosju och några vårar... Onnea siis, pikkusiskoni!

Otsikkokuvassa puhuttelen siskoa ruotsiksi. Oli nimittäin niin, että kaikki naiset puhuivat sukulaisissa Grankullassa ruotsia, ja useimmat miehet taas puhuivat myös suomea. Niinpä arvelinkin, että kieli määräytyy sukupuolen mukaan, ja että uusi vauvakin siis ymmärtää ruotsia paremmin.

Vuoden 1942 keväällä isä sai lomia vähän useammin. Tässä pikkusisko hienona kaupunkilaisdaamina keväisessä Eiran puistossa. Äitini kuvan otti, isä ja minä seuraamme neitoa taustalla:

Ja kesällä Lopen Läyliäisissä isäni otti kuvan melkein kahden ja puolen ikäisestä siskostani. Kuvan nimenä voisi olla "Neito kuin pääsky keväisellä voikukkanurmella":

Älkää ryöstäkö meidän laulujamme! Tehkää omia!

Iltalehti kertoo, että viidesluokkalaisten kuoro on laulanut Jouluyö, juhlayö -laulua, jonka tekstistä oli poistettu kaikki kristillinen osuus, "jotta ei loukattaisi toisuskoisia". Lehden tekstissä kerrottiin, että vanhemmat olivat pahastuneet moisesta. Pienellä oli jutun loppuun ilmoitettu lähteeksi CNN, niin että tapaus ei ollutkaan suomalainen, kuten jutusta olisi luullut, vaan amerikkalainen.

En ihan saanut selvää siitä miten sanoja oli muutettu, mutta tuon laulun kohdalla kristillisestä kuvastosta irti pääseminen on melkoisen vaikeaa. Stille Nacht / Silent night varmaan vielä kävisi, mutta entä sitten heilige Nacht / holy night? Miten niin pyhä? Kenen pyhä?

Enpä oikein jaksa uskoa, että toisuskoiset joitakin fanaatikkoja ehkä lukuunottamatta olisivat meteliä nostaneet perinteisestä laulusta. Vaikka he eivät joulua viettäisikään, he asuvat maassa jonka perinteisiin joulu kuuluu. Ja siihen perinteeseen kuuluvat myös seimi ja lapsi, se Jeesus. Vähäiselläkin järjenjuoksulla olettaisi toisuskoisten tottuneen sietämään asuinmaansa juhlaperinnettä, joka on hyvin vahvasti kristillisperäinen.

Minä luulenkin, että taustalla on nk. uusateistien vyörytys, eli siis kotoperäinen vitsaus. Kristilliset ilmaisut tuntuvat hävettäviltä ja noloilta, sisältyyhän niihin niin paljon sadunomaisia piirteitä. Juuri satuihin viitataankin triviaaleissa inttäjäisissä ensimmäiseksi. Ja puolivirallisestikin toivotetaan täälläkin Season's Greetings, häveliäästi mainitsematta että mikä ihmeen season. Kivahan se on päästä pariksi päiväksi lomalle, ehkä antaa lahjojakin, sillee muina miehinä kristittyjen siivellä ja vapaamatkustajina.

Kehottaisinkin kiihkeitä mutta lapsenomaisesti ajattelevia ateisteja jättämään kristillisten laulujen töhriminen, ja tekemään itse omat laulunsa. Me muut joudumme sietämään teidän mekastustanne, joten antakaa meidänkin muutaman kerran vuodessa mekastaa omissa vanhoissa perinnejuhlissamme. Mikä teitä noissa palavasilmäisissä pitkäpartaisissa tulen ja tulikiven julistajissa niin kovin viehättää? Hehän ovat meitä normaalikristittyjä paljon pahemmin satuihinsa kietoutuneita. Mutta ehkä teidän lapsenomaisessa ajattelussanne vihollisenne vihollinen on teidän ystävänne? Katsokaapa kumminkin selkeinä hetkinänne millaista on maissa jotka ovat joutuneet näiden palavasilmäisten julistajien valtaan. Jonakin päivänä ne saattavat määrätä teidänkin maassanne, ja veikkaan että teille käy paljon tukalammin kuin jäljelle jääneille kristityille.  

Hyi hyi noita (mies)maalareita!

Ruotsin valtiopäivien ruokasalista on poistettu arvokas ja historiallinen barokkimaalari G.E.Schröderin jumalatar Junoa esittävä maalaus. Selitettiin, että tauluja aina silloin tällöin vaihdetaan. Kyseinen teos oli koristanut salia viimeiset 30 vuotta.

Selitystä ei oikein uskottu, joten sitä parannettiin. Nyt haluttiin säästää paikalla vierailevia muslimeja järkytykseltä. Selitys tuntui edelleen haetulta, eikä muslimien syyksi kokemuksen mukaan tarvitsisi ihan kaikkea panna.

Lopulta paljastui syy. Taulun vaati poistettavaksi parlamentin varapuhehenkilö (kuvassa), joka oli sanonut: "Minusta paljasrintainen nainen on ikävä seikka istuessani päivällisillä ulkomaisten vieraiden kanssa." Ja tulihan se sieltä lopulta se varsinainenkin syy: "Tuntuu hieman vaikealta istua salissa miesten kanssa, jotka katselevat meitä naisia."

Riittävän korkeaan asemaan nousseen ihmisen henkilökohtaiset sukupuoliset identiteettivaikeudet saavat joskus arvaamattomia seurauksia. Miten nyt sitten käy kuninkaanlinnan, miten käy taidemuseoiden? Onko meidän valmistauduttava laajempaankin ikonoklasmiin? Suljetaanko Euroopan kuvataiteen kultakauden mestariteokset lukkojen taakse?

Veikkaan, että edessä tulee olemaan pitkä ja synkkä barbarian kausi. Kokemus kertoo, että vapaamielisemmin ajattelevat eivät missään yhteisöissä loputtomiin jaksa kestää fanaatikkojen ryöpytystä, vaan nämä ahdasmieliköt saavat ennemmin tai myöhemmin vallan. Uudelle Cromwellille on tilausta Amerikan ja islamilaisen maailman lisäksi myös vanhassa Euroopassa.