Murteesta toiseen, ilman kirjakielten pakkopaitaa

Aloitan murheellisesti. Tämän jutun aineksia hakiessani törmäsin uutiseen, että professori Kalevi Wiik on kuollut tämän kuun 12. päivänä. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi, mikä juuri meidän sukupolvissamme on paljon: Wiik on elänyt tietoista ja muistavaa elämää viime sotien alusta lähtien, minä vasta sodan lopulta alkaen. Minulla oli suuri onni tuntea hänet jotenkin, tapasimme pari kertaa mutta viestittelimme sitten jonkin verran.
     Virallinen tiedemaailmamme on julistanut Wiikin huuhaatieteilijäksi, mikä on täysin kohtuutonta. Hänen fonetiikan ja murteitten tutkimuksensa oli merkittävää, ja mullistava teoria suomalaisten esihistoriasta saattaa tulevaisuudessa vielä nousta suureen arvoon.
    Olisin tätä juttua varten tarvinnut kuvaa Wiikin kvantitatiivisesta Suomen murteitten tutkimuksesta, mutta koska se on ollut eräs lempikirjoistani, se on hukkunut jonnekin. Olisin ottanut esimerkiksi kartan, jossa Hämeen murteen leviäminen ja muuntuminen naapurimurteiksi on esitetty isoglossien avulla. Joillakin seuduilla nämä isoglossit ovat kimppuuntuneet ja kertovat jyrkemmistä rajoista, joista puolestaan voi päätellä jotain väestön liikkumisesta. Mainittakoon, että Hämeen murteen keskuspaikaksi Wiik oli valinnut Sääksmäen suurpitäjän. Aivan turhaan ei Pälkäneen paikallislehti ole nimeltään Sydän-Häme...
      Aiheeni oli parin esimerkin avulla näyttää, miten eri kirjakieliksi sittemmin kehittyneet murteet ovat muinoin muodostaneet jatkumoita. Kun matkaa paikkakunnalta toiselle, murteet muuntuvat melkein huomaamatta, mutta kun matkaa sitten on tehnyt tarpeeksi, kielikin on korvinkuullen muuttunut. Kun kirjakielet sittemmin alkoivat korvata murteita valtioitten rajoja myöten, monet sukulaiskielet näyttävä äkkiä kovin vierailta toisilleen. Suomi ja eesti ovat näennäisesti kovin erilaisia keskenään, mutta jos kuuntelee tai tutkii siirtymämurteita kummankin puolin, erot eivät enää olakaan ylivoimaisen suuria.
     Minua ovat jo oman henkilöhistorianikin johdosta erityisesti kiinnostaneet germaanikielet ja niiden murteet. Jo hyvin nuorena "lainasin" äidiltäni keskiyläsaksan oppikirjan, joka edelleen on ns. yöpöytälukemistossani. Se on tuo saksan kielimuoto, jolla Vogelweide ja muut minne-runoilijat kirjoittivat upeat tekstinsä. Ja olin vasta koulupoika, kun käytännössä tajusin senkin, mistä tervehdys "moi" on peräisin.
     Esitän tässä kaksi tekstinäytettä mantereemme länsirannikon murteista. Esimerkkimurteeni niputetaan usein yhteen, mutta niiden sijainti on sitten erilainen. Toinen näytteistä sijoittuu Hollannin suuntaan, toinen Tanskan "kaulan" tienoille. Pyydän, please, älkää heti googlettako, vaan maistelkaa kieltä ja arvioikaa kumpi niistä on eteläisempi, kumpi pohjoisempi. Ruotsin taitaminen riittää jo hyvään alkuun.
     Näyte 1:

Di Fijool es en Strikinstrument, wat fan forskeligi Holtaarten maaket uur. Di fjuur Streengern uur (g – d¹ – a¹ – e²) stemet en me en Böög streken.
Di fijool uur fuaral bi klasisk Musik iinseet, man jü kum uk bi Folkloori fuar.

Masi Komponisten haa Steken senerlig fuar di Fijool skrewen. Dit Uurt Fijool (Dütsk: Violine) meent sa fuul üs litj Brātsji (Viola of Viola da Braccio). Dit italieensk Uurt violino es üs jest 1535 dialskrewen uuren.

Näyte 2:

De fioele is in snaarynstrumint en strykynstrumint mei fjouwer snaren. De klank wurdt makke troch de snaren trilje te litten mei in strykstôk. De houten klankkast is der foar om it lûd fan de triljende snaren fuort te sterkjen. De fioele wurdt ornaris bespile troch it muzykynstrumint tusken kin en skouders te klamjen en mei de fingers fan de linkerhân de snaren tsjin de ebbenhouten toets te drukken om sadwaande de snaar lytser te meitsjen (en dus de toan heger klinke te litten. De fioele wurdt bespile troch in fioelist(e).  Wa't de earste fioele makke hat is net bekend. Algemien wurdt oannommen dat de fioele om 1550 yn Itaalje ûntstie. Hjirûnder steane ferskate ynstruminten dêr't fan oannommen wurdt dat it de earste foarrinner fan de fioele wie.

Elefanttikuningas ja Vihaisten maa

   Useimmat lapselliset ihmiset tuntevat elefanttikuningas Babarin, satuelefantin, joka seikkaili lukuisissa lasten kuvakirjoissa. Babar teki Jean de Brunhoffista kuuluisan, mutta itse asiassa sadut keksi hänen vaimonsa Cecile.
    Babarilla ei tänään mene ehkä yhtä hyvin kuin ennen sotia, sillä lännen terävimmät aivot ovat haistaneet sadussa kolonialismin ja jopa kelvottoman keskiluokkaisuuden ihannointia. Joistakin Englannin kirjastoista Babar on jo poistettu, koska kuningas Babar tapasi matkoillaan myös neekereitä, jotka - kauheaa kyllä - oli piirretty mustiksi.
    Joissakin lähteissä  mainitaan, että de Brunhoffit olisivat keksineet idean jostakin sirkusnorsusta, mutta parempi lähtäkohta sattui silmiini, kun selailin erästä mainiota saksalaisen Wikipedian sivustoa. Nykyisen Beninin paikalla Afrikassa syntyi jo 1600-luvulla Dahomeyn kuningaskunta, jonka Ranska valloitti 1892. Kuningaskunta rikastui orjakaupalla, sai haltuunsa eurooppalaisia tuliaseita, ja laajeni niiden avulla ympäröivien heimojen alueille. Dahomey oli siis ranskalainen siirtomaa, kun de Brunhoffit 1930-luvun alussa kehittelivät satuaan. Ja kas kummaa, Dahomeyn lippu oli ainakin 1800-luvun loppupuolella tämän näköinen:

On ihme, ellei kustantamoperheen poika de Brunhoff olisi nähnyt tätä lippua, jonka saattoi sen hupaisuuden vuoksi olla vaikka kuinka suosittu kuva.aiheena!

Tuo mainitsemani sivusto kertoo maailman maiden nimistä ja niiden merkityksestä. Olen poiminut listasta joitakin kiinnostavimpia tähän listaan.

Egypti. Muinaiset kreikkalaiset nimittivät tämän pitkään hallinnoimansa ikivanhan maan nimellä Aigyptos. Se oli ilmeisesti väännös Memphisin kaupunkia tarkoittaneesta muinaisegyptin lauseesta "hût-ka-ptah", jonka tavut merkitsevät "talo-sielu-Ptah" eli Pthah-jumalan sielun koti. Kreikkalaiset ymmärsivät väännöksensä myös niin, että sanan ensitavut tarkoittivat Aigeian merta, ja loppu tuli sanasta joka tarkoitti suunnilleen "selän takana". Jostain syystä sivusto ei maininnut Egyptin vanhaa omanimeä Kemi, joka tarkoitti mustaa maata, eli sitä Kemin joen tulvillaan hedelmöittämää rantaa. Siitähän Sgurd Wettenhovi-Aspa riemastui todistellessaan suomalaisten polveutumista egyptiläisistä, sekä ennen heitä eläneistä atlantislaisista.

Albania. Nimi tulee joko muinaiskeltin sanasta "alb" joka tarkoitti vuorta tai kukkulaa (ja siitä todella saivat nimentä Alpit!), tai sitten indoeurooppalaisesta sanasta "albh", joka merkitsi valkoista. Jälkimmäisestä lienee ainakin tullut Englannin nimitys Albion. Albaanien omakielinen nimi on tyypillinen: Shqipëria tarkoittaa niiden maata jotka puhuvat selvästi, eli siis albaniaa.

Angola. Ndongon kuningas 1500-luvulla oli nimeltään N'gola, ja hän jätti nimensä koko maalle.

Etiopia. Nimi tulee kreikasta, se on yhdistelmä sanoista "aithein" ja "ops", ja tarkoittaa palaneita kasvoja. Vanhan tarun mukaan näet sankarihahmo Phaethon syöksyi aurinkovaunuillaan Etiopiaan, ja tuli kärvensi asukkaiden kasvoja. Ja eikös vaan etiopialaiset olekin vähän tummempia  kuin kreikkalaiset!

Australia tarkoittaa latinassa eteläistä (maata).

Bahama. Espanjalaiset löytöretkeilijät tulivat saarille tyvenen aikaan, nimittivät alueen Baja Mar, "tasainen meri".Ärrä jäi sitten lopusta pois.

Bahrain. Tarkoittaa sananmukaisesti "kaksi merta".

Belgia sai nimensä ilmeisesti indoeurooppalaisesta sanasta *bhelgh, joka tarkoittaa 'vihaista'. Nimihän esiintyy jo Caesarilla. Kaippa belgit sitten olivat vähän vihaisia ja tappelunhaluisia, kun roomalaiset tunkeutuivat heidän apajilleen.

Herzegowina. Keisari Friedrich antoi 1448 paikalliselle vasallilleen herttuan arvon ja aseman, ja nimi tarkoittaakin siis Herttuanmaata.

Bangladesh ja Bulgaria tulevat suoraan hallitsevan heimon nimistä /bengalit ja bolgarit), kuten lukemattomat muutkin, esimerkiksi rundi-heimon Burundi.

Brasilia on saanut nimensä paikallisesta ja himotusta puulajista, joka väriltään muistutti meripihkaa ('brasil' portugaliksi).

Etelä-Amerikan valtiolla ja kaupungeilla on vahvasti katoliseen perinteeseen liittyviä nimiä, mutta niistä ja muista myöhemmin. Katsomme kuitenkin mitä saksalainen wikisti kertoo Suomen nimestä.
Jaha. Mainitaan lukuisista teorioista vain 'suo-maa'. Fenneistä ei puhuta mitään. Ei hyvä.

Yhä vaikeampi on sanoa mitään

Taas kerran siteeraan tätä Tuomas Anhavan haiku-runoa, joka koko 5-7-5-tavuisessa runsaudessaan kuuluu siis näin:

Tulen ja menen.
Yhä vaikeampi on
sanoa mitään.

Moni on kiinnittänyt huomiota siihen, että blogiini on tipahdellut yhä harvemmin tekstiä. Itsekin olen sen huomannut, ja monien lailla vähän huolestunutkin. Onko vanhuus lopultakin kuivattanut nestevirtauksen pääni sisällä? Käyvätkö elonmerkit yhä harvemmiksi?

Vajaat kaksi vuotta sitten siteerasin Anhavan haikua viimeksi. Olin silloin kurkkuani myöten täynnä harmin sappea, ja ihmettelin onko enää mitään mieltä kommentoida maailman menoa. Päädyin silloin tällaiseen tulokseen:

"...jos minulla ei ole mitään erityistä, uutta, yleispätevää tai muuten merkittävää tiedotettavaa, en sitten tiedota. Jämpti on näin."

Mutta voinhan tässä silti vähän kuvailla tätä elämän menoa tänään. Ylen tottahan se on, että sosiaaliset kontaktini ovat harventuneet. Minulla ei juurikaan ole yhteyksiä Valkeakosken kaupunkiyhteisön kanssa. En ole kirjoittanut paikalliseen lehteen vuosikausiin. Ei huvita käydä pippaloissa eikä seurapiireissä. Mitä minulla siellä tekisikään, kun en enää nauti virkistävistä juomistakaan - enkä millään kestä niistä vaikuttuneita ihmisiä... Vetäydyn mieluummin syrjään, omaan rauhaani.

Ilmapiiri ihmisten keskuudessa on huono ja ahdistava. Politiikka ja muut aatteet ovat kylväneet ihmisiin todellista torajyvää. Ellet riehu, vastusta, nimittele tai julista, et kuulu ihmisten joukkoon. Paheksunta on tämän ajan hyve. Varsinaisesta ja todellisesta moraalista ja etiikasta ei ole mihinkään, kun voi moralisoida.

Moralisoiva poseeraus on tänään se käypä tapa olla olemassa. Ihmiset poseeraavat Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa surutta. Mikäpä näppärämpää olisikaan, kun pelkällä tykkää-nappulan painaltamisella voi osoittaa henkisen ylemmyytensä ja jaloutensa - eikä sitten tarvitsekaan enää vaivautua sen kummemmin. Niin, paitsi ehkä klikata nimensä johonkin adressiin, tai kaivaa taskusta kolikon keräyslippaaseen.

Useimmat ihmiset tietävät tarkoin, miten tulee elää, mitä mieltä milloinkin olla, sillä siihen on olemassa loistavia kainalosauvoja, tukirakenteita, suojavarusteita - sekä tietysti samanmielisten tuki, valvonta, ja tarvittaessa paheksunta. Virran vietävänä on hyvä kellua, veipä vesi sitten perimmältään minne tahansa.

Paheksunnan aihetta löytyy etsimättäkin. Tiedetäänhän tarkoin, mikä on soveliasta millekin ikäkaudelle tai sukupuolelle. Tiedetään tarkoin mitä sanoja sopii käyttää, jotta voidaan välttää maagisia voimia sisältäviä pahoja ilmaisuja. Ajatus, jota sanojen on määrä ilmaista, on lopultakin sivuseikka, ja joskus liian työläs mietittäväksikin. Ilmiasu, ulkonäkö, käärepaperi on olennaista.

Pukeutumiskoodin kanssa olen ollut sotajalalla koko ikäni. Minulle vaatetus on pelkkä suoja vilustumista vastaan. Vaikka jäykin pukukoodi onkin jäänyt historiaan, ihmisten enemmistö tiedottaa vaatetuksellaan edelleen kuuluvansa johonkin ryhmään, suuntaukseen tai luokkaan. Ihmisten enemmistö kulkee edelleen univormussa, vaikka se ei perinteiseltä näyttäisikään. Itse olisin mieluummin vaikka alasti, mikäli sää sen sallisi. Mutta siinäpä sitten törmätäänkin uuteen tabuun.

Taidehistoria oli yliopistossa pääaineeni, ja suunnittelin jopa väitöskirjaa sen alalta. Kuten tiedetään, alaston ihmisruumis on alusta alkaen ollut sen keskeisiä kuvauskohteita. Vaikka se edelleen kuuluu alan opetuksen ytimeen, ulkopuolinen maailma on alkanut mieltää sen lähinnä pornografian piiriin. Monet klassista taidetta käsittelevät sivustotkin on jo rajoitettu vain aikuisten katsottaviksi. Kuitenkin alastoman ihmisruumiin avulla on antiikista asti kuvattu jaloja ja yleviä ajatuksia, tai sitten pyritty yksinkertaisesti esittämään puhdasta kauneutta.

Kun itse sitten ryhdyin tekemään kuvataidetta (hyi minua, kun soveliasta olisi ollut vain pysytellä nuottien parissa), kytkin monet kollaaseistani suoraan taidehistorian ikonografiaan. Mutta sitten kun keksin käyttää materiaalina vanhan The Sims -pelin nukkeja, ja tehdä sadunomaisia kuvia pitkäkorvaisista keijuista vahvoissa värikentissä, paheksunta alkoi toden teolla. Tokihan nämä kuvat ovat "hyvän maun rajoilla", mutta siellähän taiteilijan onkin parasta liikuskella. Tästä kuvasta jo kuulin murinoita:

Jorma Aholan loistava luontokuva taustalla pitkäkorvainen keiju kuuntelee puutarhatontun uhoamista. Mutta seuraavan kuvan jouduin poistamaan Facebookista ja korvaamaan sen vahvasti sensuroidulla. Kuitenkin juuri se sensuroimaton kaikessa puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan on minusta kaunis.  Keiju seisoo tässä taustanaan vahvasti käsitelty maisemakuvani Visavuoresta, ja olennaista siinä on oranssi-vihreä-sininen väritys, sommitelma ja tietty symbolismi. Saapa nähdä vaatiiko palveluntarjoaja täälläkin sensuuria...

Pannaanpa tähän vielä yksi aiheeseen liittyvä kuva "enkeleistä", joiden taustalla on sukulaiseni ja Fb-kaverini maisemakuvan isosti suurennettu ja käsitelty palanen. Symboliikkaa siinäkin.

Jonkinlaista uhmaahan se on näyttää tällaisia kuvia, ja selitellä omaa erakoitumista julkisesti. Mutta minulla on täällä vanhan Sääksmäen ja vanhan Kalvolan suurenmoisissa maisemissa vielä paljon mietittävää ja keksittävää. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa on suurenmoista kuin oravalla pesässä. Meluisa maailma unholaan jääköön. Ja välillä ajan pieniä vanhoja teitä pitkin katsomaan ystäviäni erämaitten helmassa. Joten, hyvät lukijat, minä elän!

Olen genomiltani viikinkien sukua!

Eräs sukututkija pyysi minua osallistumaan DNA-analyysiin, ja suostuin tietysti. Nyt sain tuloksen, ja se liittää minut pohjolan ihmisten joukkoon, niihin jotka eräässä vaiheessa tulivat tunnetuiksi viikinkeinä. Haploryhmäni on I-M253, vanhemmalla nimellään I1, joka erään kartan mukaan vallitsee seuraavilla alueilla:

Tämä mutaatio, tiettyjen emäsparien vaihtuminen DNA-ketjussa, on arvion mukaan syntynyt jossain Tanskan kaulan tienoilla 4000-5000 vuotta sitten, ja on osoittautunut ilmeisen elinvoimaiseksi. Jo varhaisessa vaiheessa se levisi läntiseen Suomeenkin. Kiintoisaa on, että sen osuus väestöstä on siinä 40 prosentin paikkeilla Satakunnassa, ja tiheämpi sellainen esiintyminen on vain läntisellä Göötanmaalla.

Amerikkalaisen tutkimuslaitoksen kartta nykyihmisten tutkitusta genomisukulaisuudesta kanssani on mielenkiintoinen:

Vastaavuuksien tiheä löytyminen Skotlannista ja Englannista saattaa tietysti johtua siitäkin, että siellä testejä on tehty useammille, mutta toisaalta viikinkien massiivinen muutto saarille on silti kaiken takana. Samoin on muuttoliike Amerikkaan ollut taustana näille pääasiassa itärannikolla esiintyville vastaavuuksille:

Tämä I-M253 -klaani on muunnelma siitä ihmisperimästä jota on merkitty I-kirjaimella. Se on ilmeisesti syntynyt 25000-30000 vuotta sitten Kaakkois-Euroopassa, ja sitä pidetään vanhimpana puhtaana eurooppalaissyntyisenä muunnelmana. Tässä on kartta sen levinneisyydestä:

Uusi tietomme on jo nyt tarkentanut tai jopa muuttanut historiakäsityksiämme. Mitä tulevaisuudessa selvinneekään, kun data lisääntyy ja menetelmät paranevat?

Mikä minun uusi "identiteettini" siis olisi? En ole perus-suomalainen, sillä täällä on silti enemmistönä itäinen N-genomityyppi, Itä-Suomessa vallankin vahva. Mutta olen siis ylpeä I, perus-eurooppalainen, vieläpä sitä alalajia josta mahtavat viikingitkin kehittyivät.

Tässä on yleinen kartta maailman haplotyypeistä. Kuva kuten muutkin levinneisyyskartat Wikipediasta. Jotta merkinnät näkyisivät, kannattanee kopioida kartta sieltä suurimmassa muodossaan.

Ja jotta saisin mukaan vähän ajankohtaista rasismia, ilmoitan että meillä perus-eurooppalaisilla on jotakin jota mustilla afrikkalaisilla ei ole! Tosin niin lienee kutakuinkin kaikilla muillakin Afrikasta lähteneillä cromagnon-ihmisillä Aasiassa ja Amerikassakin. Meillä on se muutama prosentti Neandertalin ihmisen perimää, ja se puuttuu afrikkalaisilta. Lällällää... Katsotaanpa mikä mediasirkus tästä syntyykään...

Toimittajien poliittinen agenda

Hallitus ei ole vielä leikannut yhtään mitään. Budjettia vasta valmistellaan. Mutta toimittajat lupaavat jo itsemurhia.

On paljon puhuttu toimittajien punertavista poliittisista mielipiteistä, ja miten ne näkyvät median toiminnassa. Välillä jäljet todella pelottavat. 

Netti pullistelee räikeitä kannanottoja. Minulla on huolella valittuja Fb-kavereita, mutta heidänkin kauttaan ruudulle tulee yhä karmaisevampia tekstejä. Vaaditaan persujen niskalaukauksia, saunan taakse viemistä, totaalivaikenemista ulkoministerin lausunnoista, nimitellään, uhkaillaan, sätitään ja solvataan, ja ennen muuta esitetään väitteitä jotka kumpuavat tietämättömyyden ruokkimasta sairaasta mielikuvituksesta.

Suomi on elänyt pitkään yli varojensa, ja maksun aika on viimeistään nyt. Ei se kenellekään kivaa ole. Mutta kun oma napa on useimpia ihmisiä lähinnä, mistään heitä sivuavasta ei saa leikata. Otetaan muilta! Ja toimittajat kaatavat bensaa liekkeihin ja puhaltavat sammuneet nuotiot takaisin roihuamaan.

Kaduille odotetaan yhä enemmän liikehdintää. Jossain vaiheessa menee henkiä, ja silloin piru onkin irti. 

Meille on vaalien tuloksena syntynyt hallitus, jonka oli pakko ruveta kantamaan vastuuta, ja tekemään ikäviä asioita. Media tekee kaikkensa vahingoittaakseen sitä, ja edesvastuuton osa kansasta riekkuu mukana. Sisällissotaa en povaa, mutta väkivaltaa kylläkin. Ei hyvältä näytä, ei todellakaan.

Valistuksen projekti ja juutalaiset

Katselin uudestaan prof. Simon Shaman "Juutalaisten historian" kolmannen osan. Itse asiassa katsoin sen kahdesti, toisen kerran Areenasta. Tässä jaksossa käsiteltiin juutalaisten valistus-projektia, lähdettiin Baruch Spinozasta, joka erotettiin synagogasta ja kirottiin vääräuskoisena ikuisiksi ajoiksi, ja keskityttiin sitten filosofi Moses Mendelssohniin. Tämän valistushenkinen ajattelu tiivistettiin haluksi osallistua tasa-arvoisena eurooppalaiseen kulttuuriin, kuitenkin perinteisestä uskonnosta luopumatta.

On ymmärrettävää, että Shama ei ole aivan puolueeton asiassaan. Onhan selvää, että holokausti värjää juutalaista ajattelua tänään, ja arvatenkin myös kaukaiseen tulevaisuuteen asti. On myös selvää, että juutalaisuuden eurooppalainen historia voidaan jäsentää erilaisten pogromien sarjaksi, joiden välillä joissakin hallintopiireissä oli auvoisampiakin hetkiä.

Shama tunnustautuu sionistiksi, juutalaisen kotimaan kannattajaksi, ja pyrkii osoittamaan että Spinozasta ja varsinkin Mendelssohnista lähtenyt valistusprojekti oli tuhoon tuomittu. Hän ei mainitse Heinrich Heinea, joka jo 1834 kirjoitti karmaisevan selvänäköisen ennustuksen sata vuotta myöhemmistä tapahtumista:

Kristinuskon kaunein ansio on, että se jossain määrin kykeni pehmentämään brutaalia germaanista tappelunhalua. Se ei kuitenkaan pystynyt tuhoamaan sitä, ja kun risti, tuo hillitsevä talismani joskus murtuu, silloin nousee esiin jälleen vanhojen taistelijoiden villin raivokas berserkinluonne. ... Ajatus käy ennen tekoa, kuten salama ennen jylinää. ... Jylinä on ehkä hitaan puoleinen, mutta se tulee, ja kun sen kerran kuulette, sen kaltaista ei maailmanhistoria ole kokenut.  ... Saksassa tapahtuu sellainen näytös, että sen rinnalla Ranskan vallankumous tuntuu peräti harmittomalta idylliltä.

Simon Shama ei ehkä mainitse Heinea, koska tämä sopeutumishalussaan ja viran toivossa kääntyi protestanttiseen uskoon. Näin tekivät monet, muiden muassa Moses Mendelssohnin pankkiiripoika. Eikä Shama malta olla helkyttämättä, pojanpoika Felixin musiikin soidessa, että tämä sittenkin syvimmältään oli yhä kiihkeä juutalainen.

Juutalaisvihan syitä Shama ei oikeastaan juuri erittele. Kun yhteiskunassa ilmenee vaikeuksia, sivistyneet ajatustavat työnnetään sivummalle syyllisten innokasta etsimispuuhaa häiritsemästä. Ennen muuta taloustilanteen huonontuessa muistetaan äkkiä rikkaat juutalaispankkiirit. Tokihan pankkiireita on enemmänkin myös protestanttien tai katolisten joukossa, mutta juuri juutalaisten arvellaan pitävän salaisesti yhtä, hallitsevan koko maailmaa, ja olevan syypäitä kaikkiin maailman onnettomuuksiin. Se että juutalaiset ovat leimaantuneet rahanvälittäjäksi on tietysti jo keskiajalta lähtenyt ajatus, ja sellaisenaan ymmärrettävä. Mutta syntipukin löytämistä eivät mitkään turhanpäiväiset analyysit tietenkään saa häiritä.

Shama mainitsee juutalaisten modernisoimispyrkimykset eurooppalaisen kulttuurin kehityksessä. Sitähän olivat jo myöhäiskeskiaikaiset pankkiirit ajaneet, kapitalismin esivanhemmat. Mutta se näkyy myös muualla kulttuurissa, tieteellisen ajattelun piirissä, maallisen ja uskonnoista riippumattoman yhteiskunnan luomisessa, ja jopa Venäjän bolševikkien historiassa. Aivan tähän ei juutalainen kauan kaivattu kotimaa ole pystynyt verivihollisen islamilaisen maailman keskellä, ja Israelin myönteinen kehittyminen on ehkä juuri sen seurauksena häiriintynyt mm. ortodoksijuutalaisuuden levitessä.

Simon Shaman loisteliaasti toteutettua kertomusta seuratessa tulee mieleen Egon Friedell, myöskin protestantiksi kääntynyt kirjailija, josta joku sanoi että hänen Kulttuurihistoriaansa kannattaa ehdottomasti lukea, mutta ei ottaa ihan todesta. Friedellin mukaan historia on joukko myyttejä ja kertomuksia, joita inha rationalismi on tuhonnut viimeistään 1. maailmansodan yhteydessä. Minäkin olen sitä mieltä, että Euroopan historia loppui siihen, koettuaan kolme suurta huippuaan renessanssin, valistuksen ja industrialismin aikoina. Mutta mikä sen järkeen vetoavan valistuksen tappoi? Juuri monimutkaisen todellisuuden pukeminen myyttien ja tarinoiden valepukuihin!

Juutalaisten vaivalloinen sopeutuminen eurooppalaiseen ja länsimaiseen kulttuuriin on tarinana suuri ja dramaattinen. Mutta juuri tätä taustaa vasten Euroopan uudet vaikeudet islamin hyökyaallon kurimuksessa näyttäytyvät kysymyksiä herättävinä. Idea maallisesta yhteiskunnasta, jossa uskonto on yksilön oma asia ja henkilökohtaisen identiteetin osa, eikä vaikuta kulttuurin luomiseen, tuntuu tänään toivottoman ihanteelliselta.

Meillähän on nämä tataarien jälkeläiset, joista mielellään käytän vanhahtavaa termiä 'muhamettilaiset', jotka ovat jo kauan sitten osoittaneet mahdolliseksi yhdentyä vallitsevaan kulttuuriin. Siellähän heitä oli rintamallakin samoissa juoksuhaudoissa juutalaistemme kanssa. Mutta tyystin toisista yhteiskunnallisista oloista ja perinteistä saapuvat ovat toista maata, kirjaimellisesti. Ainoa sopeutumisen tie tuntuisi olevan maallistuminen ja uskonnon sulkeminen yksityisyyden piiriin - mutta se ei näytä ainakaan vielä juuri kovin mahdolliselta. Spinoza erotettiin 1600-luvulla synagogasta ja kirottiin ("Jumalan käskystä"), mutta hänen teloittamisestaan ei vakavissaan kai silloinkaan puhuttu. Tämän päivän kaukomaista tulleessa islamissa kuolemantuomio luopioille on vielä veristä totta.

Toinen ero Euroopan juutalaisten ja kaukomaisten islamilaisten välillä on, että juutalaiset heti mahdollisuuksien auetessa kykenivän nousemaan länsimaisen sivistyksen huipulle, oltuaan sen piirissä vuosisatoja. Jälkimmäisille se on lähes mahdottoman tuntuista. Muutamia poikkeuksia meilläkin on nähty, ja tästä toivonkipinästä haluaisin pitää tiukasti kiinni.

Televisiodokumenttien onneton standardi

Katselin ykköseltä puutarhaohjelmaa, ja harmistuin jälleen kerran muodikkaan kuvakerronnan epämääräisyyteen. Kun kuvattiin terassipuutarhaa pyramiditalossa, kaikki yleiskuvat ja laajat näkymät ohitettiin nopeilla leikkauksilla, ja keskityttiin söpöihin lähikuviin. Vieläkään en tiedä minkä muotoinen tuo terassipuutarha on, ja miten se liittyy rakennuksen muotoihin. 

Tämä vaivaa myös kansainvälisiä puutarha-, arkkitehtuuri- ja kaupunkidokumentteja. Niissä keskitytään usein juontajaan, jonka jokainen liike ja ele on tärkeämpi kuin varsinainen asia. Puutarhojen, puistojen ja kaupunkimiljöiden tärkein tekijä eli niiden muoto ja rakenne jää katsojalle epäselväksi. Ihmisiä kuulemma eivät tällaiset asiat kiinnosta, vaan he haluavat vain nättiä lähikuvaelämysvirtaa, selitetään. Mutta en minä ainakaan ymmärrä puutarhaa, puistoa tai kaupunkia, ellen samalla saa selvyyttä niiden muodosta, ja siitä miten yksityiskohdat niihin sijoittuvat.

Tässä on poikkeuksellisen laaja kuva eräästä puistosta Brittiläisessä Kolumbiassa, mutta eihän sekään riitä ymmärtämään miten tämä osa liittyy kokonaisuuteen. Televisiodokumenteissa tällainen kuva vilahtaa ohi parissa sekunnissa, ja sitten keskitytään taas mielivaltaisiin yksityiskohtiin.

Kaiken raivostuttavuuden huippu on tuo kikkaileva nopeutus- ja hidastuspeli, josta käy ilomi vain kuvaajan käytössä olevan huippukaluston tehokkuus. Yltiönopeiden leikkausten keskellä nämä jaksot kertovat lähinnä halusta nopeuttaa siirtymä- tai yleiskuvajaksoja, jotka (selityksen mukaan) ovat liian pitkästyttäviä. Minä en oikein tätä usko. Ennemminkin uskoisin siihen että tällainen kikkailu on suoraan kopioitu räjähdys- ja supersankarileffoista, ja että näin menetellessään tekijät ikäänkuin mainostavat itseään: katsokaa, mekin osataan superjuttuja!

Joskus dokumentit näyttävät aiheeseen liittyviä karttoja. Mutta ei ole puhettakaan siitä, että niitä voisi tarkastella ja lukea. Ne näytetään vilaukselta vain siksi että ne ovat vanhoja tai kätköistä esiin kaivettuja tai muuten harvinaisia ja arvokkaita. Viimeisin ominaisuus selitetään yleensä hyvin ylisanaisesti parhaaseen mainostyyliin.

Televisiodokumentit olisivat mainio väline tiedon jakamiseen ja ajattelun aineksiksi. Ikävä kyllä niissä lähes aina keskitytään epäoleellisiin asioihin, tähtijuontajiin tai detaljitykitykseen. Mistä lopultakin on ollut kysymys, se jää melkein aina arvoitukseksi. Mutta nehän on tarkoitettukin vain viihteeksi, tuottajat protestoivat. Väärin. Todellisesti viihdyttää ainoastaan perusteellinen, järjellisesti ja havainnollisesti koostettu oikea tieto.