Keskustele! Ja väkihän "keskustelee"...

1970-luvulla keksittiin hienon tuntuinen keino perheasioiden sopuisaksi selvittelyksi: kaikista asioista pitää sopuisasti keskustella. Varmuuden vuoksi näytettiin pieniä filminpätkiä, joissa isä, äiti, poika ja tyttö istuutuvat pöydän ääreen juhlallisina ja jäykkinä, ja isä sanoo paperinmakuisesti: "Nyt keskustelemme aiheesta 'Kotiintuloajat lapsilla'! Puheenvuoroja?" Ja sitten "keskusteltiin" vähän aikaa, kunnes (tätä vaihetta ei aina näytetty) isä ilmoitti kotiintulosäännöt, joista "ei sitten lipsuta". Toinen versio demokraattisesta keskustelusta oli yksinkertaisempi: isä vain piti pitkän ja ankaran monologin, jonka kestäessä vastaväitteet kiellettiin jyrkästi.

Koska kehitys aina vain kehittyy, näistä varhaisista keskustelumuodoista kehittyi sittemmin useita uusia versioita. Demokratian oikeaoppisesti sisästäneissä perheissä siirryttiin "mies ja ääni" -periaatteen mukaisesti enemmistöpäätöksiin, mikä tarkoitti samalla lasten ylivaltaa vanhempien kustannuksella. Tällöin perusperiaatteen sana "mies" tarkoitti kaikkia sukupuolia ja ikäryhmiä. Vanhoillisissa perheissä "mies ja ääni" tarkoitti, että se "mies" oli isä, ja että vain hänellä oli äänivalta. Edistyksellisen lastenkasvatuksen jäljet näkyvät ja kuuluvat selkeästi yhä tänäänkin, ja ne ovat johtaneet lapsenomaisuuden ja murrosiän jatkumiseen kauas neljänkymmenen ikävuoden tuolle puolen. 

Työpaikoilla alettiin myös keskustella. Kun menneisyyden ankeina aikoina johtaja kaiken aikaa jutteli sekä työ- että muista asioista molempien alaistensa kanssa, nyt valistunut johtaja on sulkeutuneena työhuoneeseensa suunnittelemassa uusimman johtamiskonsultin ehdottamia lomakkeita, ja täyttämässä niitä. Hän kutsuu molemmat alaisensa säännöllisin väliajoin, yhden kerrallaan huoneeseensa, jossa käydään muodollinen ja tarkoin säännelty kehityskeskustelu. Leppoisimmillaan se menee näin:

"No, mites menee?" "Kiitos kysymästä, ihan hyvin." 

Sitten täytetään asianomainen lomake. Samat kysymykset ja vastaukset olisi tietysti voinut esittää käytävällä tai kahvihuoneessa, mutta sellaiset eivät olisi mitenkään virallisia eivätkä lomakkeentäytön arvoisia.

Tänään, huomio- ja klikkaustalouden aikana keskustelut ovat siirtyneet myös mediaan ja sen verkkosivuille. Vanhoina huonoina aikoina toki "keskusteltiin" lehtien yleisönosastoissa, mutta niitä sensuroitiin aina, eivätkä todelliset mielipiteet päässeet koskaan läpi. Nyt valistunut verkkomedia sen sijaan esittää valmiita keskustelunaiheita, ja kansa rientää sankoin joukoin keskustelemaan. Sääntönä on, että "vääriä" mielipiteitä ei yritetä kumota minkäänlaisella argumentoinnilla puolesta tai vastaan, vaan keskustelun voittaa se joka huutaa kovimmin, toistaa itseään eniten, tai käyttää karkeinta kieltä.

Saako hevosenlihaa syödä? Keskustele!

"Ei jumalauta saa! Se on epäeettistä ja pahanmakuista!"

"Saapas!"

"Eipäs saa, eikä lihaa saa syödä muutenkaan, koska hiilijalanjälki, ja/tai sika loukkaa toisia!"

Putoaako Ilves mestaruussarjasta? Keskustele!

"Hähää, Ilves on tyhmä ja sen fanit on luusereita!"

"Vittu tuomarit on vittu puolueellisia ja ilves on best ja tappara vittu kusee!"

Ja näin keskustelu jatkuu, kunnes jotkut vetäisevät aiheesta riippumatta natsi- tai rasismikortin esiin, jonka jälkeen solvataan tasapuolisesti heitä ja heidän vastustajiaan.

Sanojen merkitys muuttuu kaiken aikaa. Oluenpano on nykyään mahdotonta, ja se korvataan oluenlaitolla. Keskustelu oli ennen typerää pallottelua ja argumentointia ilman, että mitään selvää ymmärrettävää tulosta saatiin. Nyt on toisin, kun "keskustelu" merkitsee solvaamista, ja siinä vittu tyhmät saa vittu turpiinsa. "Kansan ääni on Jumalan ääni", ja nyt sitten tiedämme minkälaisia jumalia meillä on. Vittu.