Hämäläinen maalaisidylli 1800-luvulta (Sigfrid August Keinänen)

Yllä on S.A.Keinäsen 1880-luvulla maalaamasta Häme-aiheisesta taulusta Daniel Nyblinin tekemä valokuva. Lainasin sen Kaisa Kyläkosken blogista. En tiedä mistä hän oli sen saanut, enkä sitäkään löytyisikö siitä oikein värikuvaa. Googlettamalla en löytänyt.

Kuvahan on oikein kaunis ja idyllinen. Sunnuntain rauha lepää järvimaiseman yllä. Nainen (tai tyttö) seisoo pyhävaatteissaan suuren maakiven edessä, mietiskellen. Suuri kivi hänen edessään voisi olla vaikka uhrikivi, mutta niin pitkälle en haluaisi näkemääni tulkita. Ranta-aitta ei tuntuisi olevan noin kaukaisilta ajoilta, eikä venekään, tuskinpa naisen asukaan.. Kuvastakoon kuva siis vaikka aikaa 1860-1870-luvulta. Pyhäinen rauha ulottuu naiseenkin. Vastaanotamme viestiä iso-iso-isovanhempiemme ajoilta, ajalta joka meistä tuntuu kaukaiselta ja menetetyltä, oikealta kulta-ajalta. 1900-luvun alkupuoleltakin tämä näkymä olisi mahdollinen, muta silloin kokijana ehkä jo olisikin kaupunkilainen kesäasukas, joka vielä saattoi nauttia kiireettömästä ajasta ihanteellisen kauniin maiseman keskellä.

Kuvan nainen (tai tyttö) eli kuitenkin elämäänsä aikana jolloin toimeentulon eteen oli tehtävä kaikki mahdollinen, ja joskus vieläkin enemmän. Ei ollut työtä helpottavia koneita. Useimmat raskaat, mutta myös yksinkertaisetkin työt oli tehtävä käsin, ja omin käsin oli usein myös tehty ne vaatimattomat työkalut joita saattoi käyttää. Ei ollut sähköä, ei kulkemista helpottavia laitteita, ei oikeastaan teitäkään sellaisina kuin me ne ajattelemme. Mutta ei myöskään ollut tarvetta isommin liikkua. Moni, varsinkaan nainen, ei koskaan ollut käynyt omaa pitäjää kauempana, tuskin edes monessa oman pitäjän vieraassa kylässäkään.

Miehet saattoivat joskus harvoin käydä markkinoilla, jos heillä oli jotain sinne vietävää, jotain jonka voi vaihtaa rahaksi, jolla taas saattoi hankkia harvinaisen ylelliseltä tuntuvia ylimääräisiä tuomisia. Torpparinaisille tärkein matkailu suuntautui pitäjän keskuskylään kirkolle. Se sijaitsi yleensä lähellä vesistöä, joten talvella matka sujui kohtalaisen mukavasti talviteitä pitkin. Kesällä matka piti tehdä jalkaisin polkuja ja kärryuria myöten. Siihen kului ehkä 2-3 tuntia suuntaansa. Kertomuksia uusista tulta ja savua syöksevistä rautahevoista oli varmaan kuultu; ehkäpä naapuripitäjän halkikin kulki sellainen pikatie jota myöten pääkaupungin herrat saattoivat päästä vaikkapa Tampereelle uskomattoman nopeasti, jopa viidessä kuudessa tunnissa. Mutta automobiileista tai edes velocipedeistä ei kukaan osannut uneksiakaan vielä pitkiin aikoihin.

Järven kaukainen ranta kuului varmaan jo naapuripitäjään. Sinne taiteilija on ilmeisesti sijoittanut savupilven. Kaski- tai kytösavua? Tuskinpa sentään, kun kedolla jo kukkivat heinäkuun kukat.

Mutta mitäpä noista kaukaisista seuduista ventovieraine ihmisineen? Kuvan naiselle (tai tytölle) oli varmaan tuhannesti kiinnostavampaa, jos muutamaan kertaan kirkolla tavattu, mukava ja reipas alajuoksun kylän nuori mies otti kontin selkäänsä, vaelsi hyvät neuvot saatuaan, oikeissa polunhaaroissa erehtymättömästi kääntyen, ja saapui pihatolle vakava riiuu mielessään.

Tämäkin kuva on S.A.Keinäsen maalaama.