keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Venäjä pelottaa yhä enemmän

Marraskuussa tuli julki ankea kartta, joka näyttää miten laajasti Venäjän rajoittaa Suomen suvereenisuutta sen omalla alueella. Suomi ei voi rakentaa kattavaa 4G-verkkoa, koska Venäjän suoja-alue ulottuu 100 kilometriä rajalta, eli lähes Helsinkiin asti. Yksityiskohtia ja kartta tässä.

Nyt naapuri ilmoittaa, että laajalla "raja-alueella" ulkomainen omistus on kielletty, omistajat joutuvat lähtemään ja tilukset pakkolunastetaan. Kiellettyyn alueeseen kuuluu koko menetetty Karjala, sekä suurin osa suomalaisten hallussa olleesta Itä-Karjalasta.

Ulkomaalaisilta kiellettyä aluetta ovat Karjalan tasavallassa seuraavat: 36. Belomorskin piiri 37. Kalevalan piiri 38. Kemin piiri 39. Kostamuksen kaupunki 40. Lahdenpohjan piiri 41. Louhen piiri 42. Mujejärven piiri (ven. Mujezerski rajon) 43. Sortavalan kaupunki 44. Suojärven piiri, sekä 238. Leningradin alueen Viipurin piiri.

Leningradin piiri? Kas kummaa...

Suomi tyhjentää Itä-Suomen varuskuntia. Minulla on houkutus yhdistää tämäkin edellä mainittuun suojavyöhykkeeseen. Samaan aikaan rajan takana sotilaallinen varustautuminen on täydessä käynnissä. Venäjä uusii kalustoaan summalla joka huimasti ylittää amerikkalaisten sotakulut Irakissa.

Nato-optio on jo Venäjän johdon taholta selväsanaisesti kielletty. Meille tulee Natoon liittymisestä suuria vaikeuksia, sieltä sanotaan.

Minua pelottaa ihan todella. Venäjä on muuttumassa yhä vaarallisemmaksi naapuriksi. Imperiumi uskoo vain raakaan voimaan, ja naapurin nöyristely tulkitaan siellä heikkoudeksi. Me juhlimme pian itsenäisyyden sataa vuotta, mutta tuleeko juhlia sen jälkeen?

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Neiti Marplen toivoton tehtävä Koskissa


Kadehdittaa katsoa englantilaisia dekkarisarjoja. Koko saarivaltakunta on täynnä suloisia pikku kreivikuntia, jotka ovat täynnä suloisia ja tiiviitä pikku kyliä, joiden asukkaat kasvattavat pihoillaan kukkia, pitävät loputtomia seutukunnallisia juhlia, nikkaroivat satoja vuosia vanhoissa taloissaan kaikenlaista, ja jotka kaiken lisäksi jakautuvat huolitellusti puhuvaan yläluokkaan ja rahvaanenglantia vetelästi mutiseviin moukkiin.

Jos ylikomisario Barnaby tulisi Valkeakoskelle tai Sääksmäkeen jonkun murhan takia, hän tuntisi olonsa kovin oudoksi. Ei meidän kylissä ole vieri vieressä kummallisten eksentrikkojen asuttamia vanhoja taloja, ei pieniä hotelleja eikä pieniä pubeja joissa aina kaikki asiat tiedetään, tai sitten tiedetään mutta ei satavuotisten perinteiden vuoksi puhuta mitään. Isojako heitti isäntien talot melkein silmänkantamattomiin toisistaan, rakennukset ovat kutakuinkin tuoreita ja usein tyyppitaloja sodanjälkeiseltä ajalta. Jossain risteyksessä saattaa olla jäljellä vanha posti, josta kaikkinainen valtiollinen toiminta on kauan sitten saneerattu kaupunkikeskuksiin, tai vanha kyläkauppa joka vielä sinnittelee keskioluen ja HK:n sinisen voimalla.

Monsieur Poirot palaisi Englantiin saman tien kauhusta kirkuen ja viikset velttoina. Komisario Maigret ei pääsisi tupakkalain johdosta töihin ollenkaan. Miss Marplen taidot kuluisivat hukkaan, kun täällä ei ole miljoonaperijöitä, Intiassa käyneitä seikkailijoita, kaksoishenkilöllisyyden suojassa pelaavia huijareita tai osingolle pyrkiviä lehtolapsia. Kaikilla on täällä henkilötunnus, luottotiedot, luottokortin sähköinen loki ja valvontakameroiden raportit.

Missä ovat meidän synkkiä salaisuuksia kätkevät synkät kartanolinnamme, joissa aina on salakäytäviä, kääntyviä kirjahyllyjä tai sata vuotta sitten suljettuja huoneita?

Ei. Täällä asuu tyyppitaloissa tasalaatuisen homogeenista tavallista kansaa joka puhuu kutakuinkin samalla tavalla, harrastaa kutakuinkin samoja asioita - eikä puuhaile juurikaan mitään joutavia kaikenlaisissa kulmakunnan yhteisissä toiminnoissa. Ja jos täällä tapahtuu murhia, ne ovat sellaisia tuhruisia, säälittäviä ja silmittömiä huonon hetken aikaansaannoksia, joista yleensä seuraavana aamuna ei ole hämärintäkään muistikuvaa.

Viisitoista vuotta sitten yritin eräässä pakinassa tiristää Sääksmäestä irti edes jotakin murhamielessä kiinnostavaa aihetta. Onhan meillä kansallisten traumojen aikaisia selvittämättömiä asioita, on evakkoja joista vanhimmat ehkä saattaisivat muistaa jotain mitä tapahtui Viipurissa tai Terijoella vuonna 1938, ja olihan täkäläisiäkin mukana Itä-Karjalan reissulla 1942-44. Onhan meillä pari vanhaa kartanoa, joiden alla on ikivanhoja kellariholveja ja kivilatomuksia, jopa paikallistettu mutta vielä esiinkaivamaton aarrekin. Joidenkin irtonaisten kivien tai tiilien takana saattaisi tietysti olla salaisia kätköjä, joihin on piilotettu Terijoelta salakuljetetut kreivitär Vronskajan timantit.

Sääksmäen Voipaalan kartanoon rakennettiin parikymmentä vuotta sitten lapsille Kauhujen Talo. Siihen vanha skenaarioni epätoivoisesti pureutuu:

Kauhujen Taloa rakensi Moskovasta tullut salaperäinen taiteilija Nikolai Armstein. Mitä hän todella puuhasikaan siellä kellarissa, kun sinne ei kukaan saanut mennä? Eräänä päivänä sitten kauhusta kiljuvat näyttelyvieraat löytävät vanhan holvin alta nuorehkon tuntemattoman miehen ruumiin. Hänen vierellään on seinästä irronnut kivi, jonka takana on tyhjä onkalo. Taiteilija Armstein on kadonnut kuin tuhka tuuleen...

Sitten käy ilmi, että vainaja on Helsingissä asunut, syntyjään terijokelaisen, mutta nykyään Sääksmäen Uskilassa maata viljelleen evakkoisännän kaukainen sukulainen.

Miss Marple on toki ajat sitten palannut Englantiin, täysin turhautuneena steriiliin Valkeakoskeen. Mutta onneksi paikalla sattuu olemaan erään terijokelaisen kirjailijan iäkäs tytär Katri. Hän epäilee jotakin, muistelee isänsä kertomuksia, ja lähtee lopulta Hämeenlinnaan puhuttamaan satavuotiasta taiteilija Ahola-Valoa, jonka poikavuosien muistiinpanoista löytyy paljon mielenkiintoista...

Enää tarvitaan komisario. Siitä Dalzielistä (jonka nimi jostakin täysin käsittämättömästä syystä lausutaan "Dii-el") ei ole mitään apua, sillä hän on jämähtänyt Turkuun ja juopottelee siellä sen Vareksen kanssa. Harjunpää ei enää ole käytettävissä, vaikka hänen luojansa Sääksmäestä olikin. Täytynee tyytyä tavalliseen asialliseen tamperelaiskomisarioon - tuossa virassa on meillä paljon näkymättömiä mutta taitavia ammattilaisia.

Kirjan nimeksi voisi tulla "Voipaalan vainaja" tai "Kauhukabinetin kuollut" tai "Irtokivi holvikellarissa". Bloggerinimimerkki "äijä" tai joku muu - kirjoittamaan siitä!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Skat. Pelikortteja vanhasta Saksasta


Suvun muinaisjäännösten joukkoon kuuluu ikävä kyllä vähän vajaa Skat-pelikorttien pakka. Tuo saksalainen peli kehitettiin Thüringenin Altenburgissa 1800-luvun alussa, ja siellä sijainneessa pelikorttitehtaassa nämäkin kortit on painettu. Wikipediasta löytyy runsaasti tietoa tästä edelleen suositusta ja kilpailumielessäkin harrastetusta pelistä, jota en nyt sen enempää käsittele. Tämän pakan yhteydessä sen sijaan on syytä kertoa vanhasta saksalaisesta "maa"-järjestelmästä, joka eroaa nykyisestä ranskalaispohjaisesta. Tavallista ristiä vastaa Saksassa Eichel eli terho. Yllä on täydellinen terhosarja skatin mukaisessa arvojärjestyksessä. Arvokkain on Daus, joka vastaa tavallista Ässää. Sitten tulee numeroarvo "10", sen jälkeen Kuningas, sitten häntä palvelevat miehet Ober ("ylhäisempi") ja Unter ("alhaisempi"), ja lopuksi numeroarvot 9, 8 ja 7.
Alla on tavallista ruutua vastaava Schellen eli kulkunen, kokonaisena sarjana:

Herttaa vastaa samansisältöinen Herz eli "Sydän". Tässä ovat tallella säilyneet herttakortit:

Puuttuvan yhdeksikön sijalla on näyte korttipakan takasivusta, joka on valaisintehtaan mainos. Se viittaa suoraan korttipakan alkuperään: se on kuulunut isoisäni isän kauppaliikkeen Albion Lamppumakasiini sortimenttiin tai mainoslahjoihin, ja lienee peräisin vuoden 1900 tienoilta tai ehkä vähän sen jälkeen. Pakalla ei korttien hyvän kunnon perusteella ole pelattu, mutta ajan myötä ne ovat jonkin verran käpristyneet, mikä tuotti lieviä vaikeuksia skannaukseen. Yllä olivat siis säilyneet hertat, eli veroleimattu (30 pfennigiä) Daus, kuningas, Ober, Unter ja numerokortit yhdeksäistä lukuunottamatta.
Ja tässä ovat pataa vastaavat Blatt eli lehtikortit:

Pakka on siis valitettavasti yhtä korttia vajaa. Sen kun vielä löytäisi, edes kuvana...
Ässäkorteissa näyttäisi kuvina olevan Blattissa (padassa) metsästävä Diana, Herzissä (hertassa) Pallas Athene, Schellessä (ruudussa) joku germaanisankaritar - tekstistä ja ulkonäöstä päätellen - ja Eichelissa (ristissä) Bacchus.
Korttipakka on, kuten huomataan, varustettu saksalaisten nähtävyyksien kuvilla, mikä viittaa erityiseen juhla- ja mainospainokseen. Verkossa on erittäin runsaasti näiden saksalais-baijerilaisten korttien kuvia, mutta juuri tätä sarjaa en ole onnistunut löytämään. Ehkäpä joku lukijoista tietää enemmän.
(Tämä teksti on päivitetty 17.3.12 uusien korttien löytymisen jälkeen).

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Lassi Nummi †

Minä tahtoisin lopettaa kuin huomaamatta. Tahtoisin puheeni verkkaan liukenevan
soittoon, soiton liukenevan valoon, valon hiljaisuuteen joka virtaa ovista.
Ikäänkuin olisit jo poissa, kaikki lähteneet, huoneet täyttyneet
helmiäisloistoisella hiljaisuudella,
ikkunaluukut unohdetut, kuu laskemassa,
kastepisaroiden verhotessa nukkuvan villiviinin.


[Chaconne, kokoelmasta Taivaan ja maan merkit, 1956]

Ystävää muistellen, syvyydessä solisevaa vuoripuroa kuunnellen, kuunnellen miten se vuoria ylistää...

Kari

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Suuret Muinaiset ja Katinkainalon mahtavat kreivit

Siinä kohtaa juoksuaan, jossa Virta puhkaisee vanhat liuskakivivuoristot, Keski-Maan mahtava kymi tarjoaa vierailijoille unohtumattoman kauniit näkymät. Ensin joki syöksee vetensä Länsimetsän ja Koiranselkävuorten välistä, ja sitten Tammisalon ja sen vuoriston jota Suuret Muinaiset kutsuivat nimellä Taunus.

Tuo seutu on houkutellut paikalle monia kansoja ja heimoja. Sinne vaelsi kelttiläisiä Chatteja, ja sinne Suuret Muinaiset rakensivat vahvat linnoituksensa ja erinomaiset tiensä. Seudulle tuli väkeä myös lounaasta, ja siitä käytiin sekä pieniä että suuria taisteluja. 700-1000 vuotta sitten maat jakautuivat kuitenkin varsin pieniin osiin, joita hallitsivat kreivit ja pikkuruhtinaat. Niinpä linnoja nousi vähän jokaiselle kukkulalle - parhaimmille jopa kaksi vastakkain toisilleen uhittelevaa.

Hupaisa on erään suvun tarina, joka alunperin tuli paikalle voudeiksi, mutta alkoi sitten hallita pientä aluettaan kreivin titteliä käyttäen. Muutamia kilometrejä pohjoiseen Kuiskivasta Kalliosta sijaitsi pienen kukkulan vierellä laakso, jolle Suuret Muinaiset olivat antaneet vähän kummallisen nimen, mutta joka sitten kansan suussa vääntyi muotoon Kissankyynärpää tai Katinkainalo. Sinne pesiytynyt suku sai mahdollisuuden kerätä joen vilkkaalta ja vauraalta kauppatieltä tullimaksuja.

Katinkainalon herrat saivat ensimmäisen linnansa valmiiksi noin vuonna 1095, ja pian sen jälkeen he alkoivat kutsua itseään kreiveiksi. Sata vuotta myöhemmin he olivat rakentaneet useita linnoja lisää, ja 1300-luvulla he olivat mahtinsa kukkuloilla. He linnoittivat Tienlukon kaupungin tärkeän kauppatien varrella, ja jo sitä ennen kreivi Tiiteri V Katinkainalo sulki Virran lopullisesti rakentamalla sen vasemmalle rantakukkulalle Virrankallion linnan. Siitäpä eivät muut Virran kaupungit tykänneet. He varustivat 9000 miestä ja 50 laivaa vahvan armeijan, hyökkäsivät vuoden ja 14 viikon aikana 40 kertaa, mutta linna kesti.

Tiiteri jakoi hallitsemansa alueen tasan veljensä Sikavahvan kanssa, joka sai yläjuoksulta sen Tienlukon alueen. Tiiterin vaimo oli Sikakallion Esteri; hänen poikansa Wille I oli kaksi kertaa naimisissa, ensin Rautalinnan Jutan, sitten Metsäkulman Aadan kanssa (Metsäkulman ruhtinassuvusta olen kauan sitten kirjoittanut tässä blogissa).
Vähitellen suvun mahti heikkeni ja sammui, mutta Katinkainalon kreivin nimeä kantavat tänäänkin ylväästi Hessujen suku, Lytsilinnan suurherttua ja jopa Alankomaan kuningatar!

(Jos kreikkalaisten tarujen henkilönnimet suomennettaisiin, tarinat muuttuisivat sadunomaisemmiksi. Keskiajan Germanian historia kääntyisi sitäkin selvemmin tolkientyyppiseksi tarustoksi. Varmuuden vuoksi vähän sanastoa:
Virta = Rhein.
Suuret Muinaiset = roomalaiset
Länsimetsä = Westerwald
Koiranselkävuoret = Hunsrück
Tammisalo = Eifel
Taunus = Taunus
Kuiskiva Kallio = Lorelei
Kissankyynärpää (Katinkainalo) = Katzenelnbogen
Tienlukko = Darmstadt
Tiiteri = Dietrich
Virrankallio = Rheinfels
Sikavahva = Eberhart
Sikakallio = Eberstein
Rautalinna = Isenburg
Metsäkulma = Waldeck
Hessut = Haus Hessen
Lytsilinna = Luxemburg)

Tässä Katinkainalon lysti vaakuna:
Tässä Virrankallion linna:

Ja tässä näkymä Katinkainalosta:
Karttakuvaksi suosittelen edellisen jutun viimeistä eli neljättä karttaa.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Rhein, Lorelei ja vedenneitojen kalliot




Lapsena löysin vanhempien kirjahyllystä 1800-luvun lopulla tehdyn havainnollisen Reinin kartan. Siitä tuli heti suosikkilukemista. Ties kuinka monesti tein kartan avulla mielikuvitusmatkan Mannheimista Kölniin. Maantiede tuli tutuksi, mutta myös saksankieli. Kun saksan opetus koulussa alkoi, kysyin opettajalta mitä tarkoittaa "Eisenbahn". Ihmettelin näet että mikä ihmeen "jäärata" siellä joen kummallakin reunalla oikein kulki. Nolous iski moukarina kun opettaja naurahti ja sanoi: "Rautatie". Höh, olinhan toki tuon rauta-sanankin tiennyt, mutta jotenkin vain jäähän jämähtänyt...

Mielenkiintoista on nyt katsoa, miten kullakin alueella vallitsevat tietyntyyppiset paikannimet. Esimerkiksi Mannheimista Mainziin on melkoinen joukko -heim ("koti") -päätteisiä nimiä itse Mannheimista Oppenheimiin (atomipommitutkijan suku lienee tuolta peräisin), mutta esimerkiksi päätteet -stein tai -au ovat harvinaisia. Tokihan sieltä kumminkin Oppau löytyy, sekä myös muinaiseen hallintoon tai omistukseen liittyviä -hof tai -hausen-päätteisiä nimiä. Ja onpa joukossa vielä Hofheimkin.

Kartan alkupää on ehkä piirretty aikaisemmin kuin loppuosa, sillä itärannan rautatie alkaa Mainzin tienoilla kuin tyhjästä, mutta sen jälkeen sitä voikin seurata joen rannassa loppuun asti. Kun karttaa vertaa nykyisiin Googlekarttoihin, voi rautatien ja sen tunnelien avulla helposti huomata miten rantoja on jälkeenpäin täytetty antamaan tilaa rantateille, satamille ja asutukselle. Välttämätöntä tämä on ollut jostakin Bingenistä pohjoiseen päin, jossa mahtava joki on kapeimmillaan ja vuolaimmillaan koko Sveitsin ja Pohjanmeren välisellä juoksullaan.Tuo laivureille vaarallinen väylä on tietysti myös joen parasta turistialuetta. En tiedä, ovatko kartan punakynämerkinnät isoisäni vaiko isoisoisäni tekemiä, sillä molemmat matkustelivat myös Reinin tienoilla. Toki myös äitini puolelta hänen tätiensä joukosta löytyisi muutama kaukomaiden sankarimatkailija...

Yllä olevassa kartassa on maineikkaita rantakallioita ja kareja, joiden ympärille on jo kauan sitten syntynyt romanttisia tarinoita. Oberweselin rannassa ovat Die sieben Jungfrauen, seitsemän kivijärkälettä, joiksi Schönburgin seitsemän linnanneitoa muutettiin heidän tehtyään kosijoille ilkeitä temppuja. Neidoista pohjoiseen samalla rannalla ovat mm. Rheinfelsin linnanrauniot lukemattomien kaltaistensa joukossa. Ne kertovat kukin tarinaansa jopa varhaiselta keskiajalta, jolloin Rein oli kahden kielen ja kulttuurin rajalla.

Kuuluisin kallioista on tietysti Lorelei, jonka nimen merkitystä myös on etsitty yli tuhannen vuoden takaa. Tässä kuvattuun karttaan se on vielä merkitty vanhahtavassa muodossaan Lurlei. Yhden teorian mukaan 'lur' tarkoittaisi kuiskausta, ja 'lei' frankkilaisromaanisen juuren kautta kalliota. Kalliosta tulikin muinoin pieni vesiputous ja se yhtyneenä aaltojen kanssa olisi antanut kalliolle kuiskaavan nimen.

Kaikenlaisia kääpiöitä kallion onkaloissa oli tarujen mukaan elänyt, kunnes Clemens Brentano teki 1801 romaaniinsa Godwi balladin neidosta joka heittäytyi rakkaustuskissaan kalliolta alas. Aiheeseen tarttui 1824 sitten itse Heinrich Heine, jonka kuuluisa Lorelei-runo levisi Amerikkaan asti (Mark Twain), ja jota laulettiin useallakin eri sävelmällä. Tämä tarina ei siis ole kovin vanhakaan, mutta tehokas se oli. Ja tänään koko seutukunta on yhtä loputonta loreleita. Kaikki vähäkin mikä voidaan tehdä turistien houkuttelemiseksi on jo tehty, muun muassa komea matkailuhotelli suoraan kallion päälle.

Reinin vesi oli vielä joitakin vuosikymmeniä sitten niin myrkyllistä, että muuan valokuvaaja kehitti siinä negatiivejaan. Kun vesi vielä tästä paranee, saamme varmaan nähdä vielä Seitsemän kivineitsyen ja Lorelein esittämässä polskimisnäytöksiä yhdessä sisarpuoltensa reinintyttärien Woglinden, Wellgunden ja Floßhilden kanssa... Missä joki, siellä vedenneidot!

(Jatkuu...)

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Voltaire, CERN ja Sveitsin maaginen raja

Olin kerran työmatkalla Genevessä, ja kun ryhmämme lähti sieltä tutustumaan Ranskan Alppeihin ja katsomaan Mont blancia, tajusin äkkiä tienvieren EU-merkit: mehän itse asiassa palasimme kotimaahan! Tuolla ja muilla matkoilla olen useasti ylittänyt EU:n ja Sveitsin väliset rajat, ja kylmän sodan ajat eläneenä olen aina ihastellut Eurooppamme ytimen rauhallisuutta. Käytännössähän rajan ylityksen ja jopa poistumisen EU:n alueelta huomaa ainoastaan tienvieren merkeistä ja rakennelmista.

Kuitenkin tuo Ranskan ja Sveitsin raja on joskus ollut tuiki olennainen. Näin oli esimerkiksi 1700-luvun lopulla, kun Geneveen ranskalaisia viranomaisia paennut kirjailija Voltaire 1759 osti Ferneyn kartanon aivan rajan viereltä. Kalvinistinen Geneve ei näet lämmennyt kirjailijan hankkeelle perustaa näytelmiään esittävää teatteria, mutta Ranskan puolella se kyllä kävi päinsä. Toisaalta taas Ferneystä livahti vikkelään Sveitsin puolelle, mikäli poliittinen tilanne niin vaati ja kuninkaan lähettämät pidättäjät sattuisivat olemaan liikkeellä.
Tuon merkillisen rajan ylittämisestä on säilynyt Voltairen ajoilta useita kuvauksia. Niistä viehättävimpiä on englantilaisen tri Charles Burneyn matkapäiväkirjassa kesältä 1770. Pariisissa hänellä oli ollut vaikeuksia saada maastapoistumisviisumia, mutta sen sijaan Sveitsin rajan ylittämistä hän ei edes huomannut, ennenkuin vaunut pysähtyivät, nimi piti kirjoittaa kirjaan, ja pääsylippu hotelliin maksaa. Kaikki oli tuossa kummallisessa maassa toisin kuin muualla. Edes Englannissa ei ollut yhtä siistiä ja vaurasta kuin siellä. Tohtori kirjoittaa aiheesta tavalla jonka jotenkin voi tuntea ajankohtaiseksi tänäänkin:

"Keskiviikkoaamu heinäkuun neljäntenä. On kaunis ilma ja minä rakastan tätä paikkaa. Olen syönyt, juonut ja nukkunut paremmin kuin missään Englannista-lähdön jälkeen. Siisteys, ahkeruus ja vauraus näkyy kaikkialla. Lyonista lähtiessä tavalliset ihmiset näyttivät rääsyisiltä, nälkäisiltä ja kurjilta, mutta täällä ei kaduilla näy kerjäläisiä eikä edes paljasjalkaisia ihmisiä. Jos ihmiset täällä tajuaisivat tuon, he voisivat olla maailman onnellisin kansakunta. Uskonnonvapauden, lempeän hallinnon ja lähes täydellisen tasa-arvoisuuden luulisi heitä tyydyttävän - jos nyt yleensä mikään voi tyydyttää ihmismieltä. Mutta voi! Yksien kunnianhimo, toisten voitonpyynti, ja se yleinen levottomuus joka ihmisluontoon kätkeytyy, se tekee mahdottomaksi jokaisen sellaisen hallinnon pysyvyyden, jossa ihmiset omat omassa varassaan, häilyväisen tyydytyksen armoilla. Yksi ainoa paljoon pystyvä mutta häiriytynyt yksilö riittää kumoamaan suvaitsevimman hallituksen joka ikinä on pystytetty, tai ainakin pahasti häiritsemään sitä, kylvämään kapinahenkeä ja täydellistä mullistusta.

Eräs eurooppalaisen rauhan, sivistyksen ja yhteistyön symboli on tietysti CERN. Siellä käydessään ei välttämättä tiedä missä maassa on - rajan kummankin puolen kun on tutkimuslaitoksen rakennuksia. Sen alueella eivät edes kansalliset lait ole kaikin osin voimassa. Sitäpaitsi maanalainen kiihdytysrinkula kulkee kummankin maan alueella, ja alittaa myös Ferneyn! Liioittelenko, jos näen tässä kaikessa jotain syvällistä symboliikkaa? Vapautta ja valistusta jopa henkensä kaupalla ajaneen kirjailijan chateaun alla kulkee yhteistyön ja vapaan tutkimuksen tunneli, jolla tavoitellaan monien tämän maailman fysikaalisten perusongelmien ratkaisemista.


Tohtori Burney tapasi Ferneyssä myös Voltairen. Sitä ennen hänellä kävi mielessä kyllä vähän kritiikkiäkin. Lähellä päärakennusta on näet yhäkin kappeli, jonka seinässä lukee: DEO EREXIT VOLTAIRE MDCCLXI, kirjailijan oma nimi kaikkein isoimmilla kirjaimilla. Burney mietti:

Se tuntuu vähän pöyhistelevältä sellaisen miehen kirjoittamaksi, jonka osalle on sattunut vähemmän minkäänlaatuista uskonnollisuutta kuin juuri kellekään ajattelevalle ihmiselle. Olisin halunnut lisätä tekstiin pari riviä Popelta:

Who Builds a Church to God and not to Fame
Ne'er mars the Building with the Donor's Name...


Mutta toki Burneykin häikäistyi Voltairen loistosta. Miehet keskustelivat kirjallisuudesta kummassakin maassa, ja kun kiistoista tuli puhe, "Ferneyn patriarkka" oli sanonut nämä sanat:

Väittelyt kirjoittajien kesken hyödyttävät kirjallisuutta, aivan samoin kuin suurten riidat ja pienten meluaminen vapaamielisen hallituksen aikana on välttämätöntä vapaudelle. Jos kriitikot ovat hiljaa, se ei todista sitä että aikakausi on hyvällä mallilla, vaan että se on tylsä ja typerä.

Jälkimmäiselle virkkeelle löytää helposti resonanssia meidänkin poliittisista asetelmistamme, esimerkiksi nyt vaikka sotien jälkeiseltä ajalta. Nin että kaipa Voltaire oli aika oikeassa.