Voittamattoman armadan toistuva tuho

Joskus kauan sitten, ehkä 60- ja 70-luvun vaihteen tienoilla vietin kesäisiä päiviä pikkuveljeni kanssa mm. laivastopeliä pelaten. Oli kovin hauskaa, ja yritin joka kerran sijoittaa laivani entistä ovelammin. Pelit päättyivät miten milloinkin, kumpikin voitti vuorollaan.

Eräänä päivänä pikkuveli sitten ilmoitti olevansa vähän kiireellinen, ja palasimme laivastopelin pariin sitten myöhemmin. Merkillistä - hävisin ensimmäisen pelin kuin ankka, eikä peli edes kestänyt pitkään. Samoin kävi seuraavassa pelissä, ja sitä seuraavassa, ja sitä seuraavassa... Ei apua siitäkään että yritin yhä ovelampia sijoituksia. Hävisin uhä uudestaan.

Piestyään uljaan armadani itseään tyydyttävän monta kertaa, pikkuveli vihdoin paljasti voittojensa syyn. Hän oli käyttänyt välipäivät tilastolliseen työskentelyyn, ja tehnyt koosteen laivojeni sijainneista kaikkina edellisinä päivinä. Ruutuarkit olivat toki visusti tallessa, sillä emmehän me nyt näin tärkeitä papereita poiskaan heittäneet. Tilastojensa perusteella pikkuveljen tykistö pommitti niitä kohteita joissa laivani useimmin olivat sijainneet, eikä mikään oveluus minua pelastanut. Mitä ovelampi olin ollut, sitä paremmin laivani sijaitsivat tilaston ilmoittamissa ruuduissa...

Oloni oli kuin kunnolla piestyn Espanjan kuninkaan. Mutta ymmärsin toki myös, että juuri näin pikkuveljien elämä saa hohtavat kultareunukset, kun isonveljen henkinen ja sosiaalinen ylemmyys ja ylivoima osoittautuu pelkäksi kuplaksi, jonka pikkuveli poksauttaa halki mennen tullen.

Tapaus tuli mieleen lauantaina, kun pikkuveli vaimoineen piipahti maalaisresidenssissäni kahvilla. Hänkin on jo ylen vanha, mutta nyt hänen silmänsä loistivat kuin kymmenvuotiaalla... On hän kuitenkin aika fiksu, se on minun myönnettävä. Oli ainakin silloin nuorena...