Kello lyö

Minulle siirtyi suvun ja suvunsukujen valtavasta jäämistöstä myös vanha kaappikello. Pitkän odotuksen jälkeen olen saanut sen toimivana käyttööni. Sen kaappi lienee kellosepän mukaan parin sadan vuoden ikäinen, mutta sen koneisto on harsittu uudelleen kokoon 1800-luvun lopulla. Ja nyt sen pitkä heiluri naksuttaa kaikessa rauhassa, ja se myös lyö, täydet ja puolet tunnit.

Eihän laite toimi moitteettomasti. Kello jätättää melkein 15 minuuttia vuorokaudessa. Sen painot on vedettävä ylös kaksi kertaa vuorokaudessa. Se varustautuu lyönteihin 15 minuuttia ennen määräaikaa, ja joskus se lipsauttaa täydet tunnit samalla kertaa. Siinä on tosin kaksi äänikierukkaa, joista taemmainen on matala ja hyvin sonoori, mutta vasara ulottuu lyömään vain etummaiseen. Siitäkään se ei viimeisen lyönnin jälkeen kunnolla irtoa, niin että ääni kuolee tylysti kesken. Mutta sama se, se toimii kuitenkin...

Muutama havainto, joka lienee tuttu kaikille vanhojen seinä- ja kaappikellon omistajille. Ensinnäkin kellon raksutukseen ja lyönteihin tottuu täydellisesti ja nopeasti, eivätkä sen öiset lyönnit mitenkään häiritse unta, vaikka ovet huoneitten välillä ovatkin aina auki.

Toinen havainto on jo ennestään tuttu, mutta hämmästyttää aina uudestaan. Monesti kellon lyönteihin havahtuu kesken kaiken, eikä niiden laskemisessa silloin ole mieltä. Paitsi että on. Ihminen muistaa koko lyöntisarjan hyvin, aivan riippumatta siitä milloin siihen tietoisesti havahtui, ja sen palauttaa välittömästi muistiin ja nopeutettuna, niin että laskeminen onnistuu aina täydellisesti ja oikein.

Luulenpa, että ilman tällaista muistamisprosessia myös musiikki kävisi mahdottomaksi. Aikamuisti on merkillinen asia.

Mitään hyötyä minulle ei kellosta ole, paitsi että pelkkä sen olemassaolo ja jonkinmoinen toimiminen ikäänkuin muuttaa kolmen kaoottisen työhuoneen luukkuni melkein kodiksi. Eihän koti ole mikään koti, ellei siellä ole jotakuta muutakin ihmistä, tai lasta. Tai lyövää kaappikelloa.