S. toteaa, että K. ei ole väitellyt tohtoriksi, ja on opiskellut joitakin taiteen ulkopuolisia aineita. S. toteaa lisäksi, että K. pitäytyy vanhentuneessa 1980-luvun tieteellisessä ajattelussa, eikä tunne sen jälkeen syntyneitä "laadullisen ja reflektoivan tutkimuksen" uusia metodologisia suuntauksia. Lisäksi S. ilmoittaa, että päinvastoin kuin K. väittää, T:n tutkimus on hyvä, tai onhan siinä heikkouksia mutta silti. Mutta sellaista saa arvostella vain hierarkiassa samanvertainen tai ylempi. (Tarkkaan ottaen S. ei kyllä sanonut tätä, mutta ajan tasalla olevan pätevyyteni vuoksi luen tämän suoraan rivien välistä).
Jos taiteentutkimus olisi varsinaista tiedettä, kuten vaikkapa hiukkasfysiikka tai insinööritieteet, voisi ehkä ajatella, että viimeisten 20 vuoden aikana tapahtuneen kehityksen jättäminen huomiotta saattaisi olla kohtalokasta. Toisaalta voin silti hyvin kuvitella, että varsinainen tiedemies saattaisi siteerata jopa Aristotelesta tai Leibnitzia tutkimuksessaan, ilman että siitä olisi suurta vahinkoa.
Se, että ei-väitellyt henkilö asiantuntemattomuuksissaan käyttää jopa 20 vuotta vanhaa käsitteistöä taiteen tutkimuksen yhteydessä, ei kuitenkaan taiteentutkimuksen esoteerisessa, eksklusiivisessa ja hierarkkisessa järjestelmässä ole sallittavaa. Tämä osoittaa kaunopuheisesti sen, miten ehdonvallan alaista ja muotivirtauksista riippuvaista pseudotiedettä taiteentutkimus on akateemisessa nykymuodossaan.
Olen useasti kuullut, että väitellyt akateeminen eliitti on kouluttautunut puhumaan ja ajattelemaan ylemmillä abstraktiotasoilla, jota ei-väitellyt alemman tason harrastelija ei yksinkertaisesti kykene seuraamaan. Vastaväite kuten esimerkiksi "abstraktien käsitteitten määrittelemättömästä tyhjyydestä" puhuminen kumotaan yksinkertaisesti niin, että jos vastaansanoja olisi asiantuntija, hän tietäisi tasan tarkkaan missä kukin stiiknafuulia on tarkoin määritelty. Mutta sen tietävät vain esoterian korkeammilla tasoilla olevat ylipapit, joten rahvas pitäköön suunsa kiinni.
Nyt laskeudun pykälää alemmas, ja kerron että kriitikko K:n arvostelu T:n väitöskirjasta oli läpikotaisin ilkeä, enkä löytänyt siitä kuin yhden virkkeen, joka ehkä kertoi jotain arvostelun kohteesta: "[T.] tekee sen perusvirheen, joka tällaisissa tutkimuksissa on aina vaarana: teoria ja empiirinen osa eivät kohtaa lainkaan." En ole lukenut T.:n väitöskirjaa, mutta kriitikon kuvaus on valitettavan tuttu. Näinhän se pakkaa usein käymään graduissa ja lisureissakin, että ensin kirjoitetaan pakollinen "teoreettinen osa" kaikkine välttämättömine siteerauksineen ja nootteineen, ja sitten kerrotaan asia ikäänkuin omin sanoin. Jos kohteena on vaikkapa taide, jota harvemmin voidaan kuvata millään eksaktilla käsitteistöllä, oppinut jargongi tuntuu väistämättömän päälleliimatulta ja keinotekoiselta. Jos sellaisen tarkoitus on jotenkin korostaa taiteilijan tai hänen taiteensa "syvällisyyttä" tai "merkittävyyttä", se helposti paljastuu virkamies- tai polcorr-kielen hämäävän newspeakin kaltaiseksi. (T:n väitöskirja saattaisi minua hyvin miellyttääkin, varsinkin hänen töittensä esittely. Sanon sen tässä varmuuden vuoksi. En siis ota kantaa kirjaan, vaan siitä kirjoitettuun.)
Taidejargongiin on jo kauan sitten pesiytynyt valitettava taipumus käyttää sanaa "tutkia" täysin mielivaltaisissa yhteyksissä. Maalari ilmoittaa juhlallisesti tutkineensa "punaista väriä" tai vielä mieluummin vaikkapa "punaisen värin ykseyttä ja moneutta", ja taulussa tosiaan on monen sävyisiä punaisia pintoja. Mutta eihän taulu voi olla tutkimuksen tulos! Taiteilija voi kyllä "tutkia" eli kokeilla erilaisia kemiallisia tai fyysisiä tapoja kiinnittää väriä erilaisille pinnoille. Ennen sitä vain kutsuttiin yksinkertaisesti opiskeluksi tai opetteluksi tai parhaimmillaan kokeilemiseksi. Jos väri ei pysy työssä kiinni, tai muuttuu erilaiseksi kuin oli tarkoitettu, siinä on toki tutkimus jolla on tulos: ei onnistu. Jos taas kaikki onnistuu kuten oli tarkoituskin, taiteilija vain yksinkertaisesti osaa tuon menetelmän.
Taiteeksi kutsuttavien toimintojen kaoottinen monenkirjavuus, ja siitä väistämättä seuraava huutokilpailu ja kaikkien sota kaikkia vastaan käy yhä arveluttavammaksi taiteen itsensä kannalta, kun siihen yritetään sotkea tieteelliseltä kuulostavaa nonsensia. Eräs tulos siitä on jo näkyvissä: itsetyytyväisillä yrittäjillä on jo valmiina projekteja, joiden avulla muka arvioidaan taideteosten laatua, ja tarjotaan jopa sertifikaatteja ankaran "tieteellisen" seulan läpi käyneille teoksille. Mutta tästä seuraavassa jutussa.
Otsikko viittaa Pietari Hannikaisen näytelmään "Silmänkääntäjä, eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään" vuodelta 1846. Siinä oikeastaan sanotaan kaikki tässä esittämäni asiat, mutta paljon hauskemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti