Polku ja polyfonia. Kosteikko, kukkula, saari

Kirjoitin tässä taannoin, miten polku on kuin elävä olento. Sillä on lähtöpaikka ja päämäärä jonka se pitää tarkoin mielessään. Joka metrillään polku joutuu ottamaan huomioon maaston allaan, etsimään helpoimman etenemistavan, välttämään uuvuttavia nousuja ja liukastuttavia laskuja, kiertämään kiviä ja kallioita, varomaan kosteikkoja. Näin polku tekee maastosta eräänlaisen röntgenkuvan, minä kirjoitin.

Itse asiassa polun ja maaston suhde on vielä paremmin verrattavissa musiikin polyfoniaan ja kontrapunktiin. Tässä alla on pieni kartankatkelma menetetyn Karjalan poluista ja kärryteistä Suistamon pitäjästä (varastettu Suistamo-seuran sivuilta), ja sitten katkelma Bachin Die Kunst der Fugen viimeisestä, kesken jääneestä jättiläisfuugasta:

Karjalaisetkin polut etsivät luonnollista uraansa seuraamalla varsinkin korkeuskäyriä ja kiertämällä suot. Bachin fuugan katkelmassa polkua vastaa kolmannen rivin ("alttoviulun") ääni, sillä se on täytynyt sijoittaa alimman äänen ("sellon") ja kahden ylimmän äänen ("viulut") valmiiseen maastoon. Ylimmissä äänissä soi näet fuugan pääteema tiukasti toistaan jäljitellen, kun taas alimmassa soi fuugan kakkosteema nopeine kuvioineen. Tähän väliin on "alton" ääni pitänyt mahduttaa. Vaikka bassoäänellä on teema esitettävänään, se myös määrittelee ja hallitsee sointukulkua, jossa kaksi ylintä ääntä liikkuvat. "Alton" ääni on muista täysin riippuvainen, ja sen on löydettävä tiensä niiden ehdoilla, välillä korkeuksiin nousten, välillä laaksoon laskeutuen, kunnes viimeisessä tahdissa päästään kadenssiin joka päättää jakson g-mollisointuun. Sitten alkaa fuugan kolmas jakso, ja kuuluu tuo kuuluisa signeeraus, teema b-a-c-h...

Voisin vielä lisätä tuota vertauskuvallisuutta maaston ja musiikin yhtäläisyyksistä vaikkapa näin: 

Bassoääni vastaa maaston kalliopohjaa, toiseksi ylin ääni irtonaisia maalajeja ja vettä, jotka luovat maaston lopullisen muodon - ja sitten ylin ääni kasvillisuutta. Ja "alton" ääni olisi tässä siis se polku jonka on sovittauduttava luonnollisella tavalla maastoon. Oikean polun sovittuminen oikeaan maastoon edellyttää suurta taitoa, kokemusta ja maastonluvun taitoa, kuin parhailta suunnistajilta ikään. Ja puuttuvan äänen lisääminen kontrapunktiseen musiikin kudelmaan vaatii samaten suurta taitoa, ja pohjana olevan sointukulun ennakoivaa lukukykyä. Tässä tuo fuuga Luciano Berion orkesterisovituksena (oikeauskoiset, älkää pillastuko, ei se ole ihan huono). Nuottikatkelmani alkaa noin kohdasta 6:10.

Minulla on polkuihin ja harjuihin jo lapsuuden hämäristä kumpuava erityissuhde. Kuinka monesti hiivinkään muinoin, sota-aikana, meitä evakkoina majoittaneen sukulaistalon takana nousevalle Soukinharjun polulle Lopenjärven itärannalla. Polku nousi lehtimetsästä lempeästi ylös, ja jatkoi männikköisen harjun lakea myöten eteenpäin. Vasemmalla päilyi järvi, oikealla levisivät pellot, ja tiesin että harjun toisessa päässä oli ystävällinen tuttavatalo. Sinnekin uskalsin lopulta aivan yksin vaeltaa. Lehdokit tuoksuivat, salaperäiset suuret saniaiskasvustot hiukan pelottivat...

Pyydän teitä lukemaan Juhani Ahon kertomuksen Kosteikko, kukkula, saari! Siinä on vaelluksen kuvaus ajalta jolloin talot olivat toisiinsa yhteydessä vain pitkien polkujen ja venesoutujen välityksellä. Ovathan leveät valtatiemme monin tavoin siunauksellista - mutta jotakin olemme kuitenkin iäksi menettäneet...

Juhani Ahon suurenmoinen kertomus on tässä.