Omituisen onnellinen uni

Unilla on usein sellainen ominaisuus, että ne aukaisevat lukuisia polkuja painajaisiin. Nämä polunjuuret saattavat lymyillä piilossa mutkan takana, oven takana, melkeinpä opasteitten ja nuolien suunnassa. Mutta ne painajaiset voivat piileksiä myös itse epämääräisen tarinan rakenteissa. Riittää esimerkiksi vain jokin korkea paikka, jyrkänne, rakennus, kaide jolta voi pudota. Heti kun unen ohjaamossa huomataan tämä ilmiö "korkea!", painajaisella on avoin tie toteutua. Joku sitten tosiaan putoaa sieltä, ventovieras tai mieluumminkin läheinen, kaikkein mieluiten oma lapsi joka myös esiintyy lapsen ikäisenä. 

Sitten käydäänkin mieli mustana toiletissa, ja yritetään keksiä seuraavalle unelle leppoisampaa aihetta.

Toinen unien ominaisuus on, että niissä esiintyvät henkilöt saattavat olla minkä ikäisiä tahansa. Joskus unissa vilahti muinainen elämäni opettajana, ja lasten joukossa saattoi olla sellaisiakin jotka olivat tulleet kouluun vasta sen jälkeen kun toiset, myös lapsina esiintyvät, olivat jo ajat sitten kirjoittaneet itsensä ulos sieltä. Pakinoitsija Olli irvaili aikoinaan "moderneja" näytelmiä niin, että isoisoisä esiintyi hänen absurdissa näytelmässään lapsena, pojanpojanpoika vanhuksena, ja muut siinä välissä milloin minkin ikäisinä.

Kolmas, ja ainakin minulle kovin yleinen erikoisuus on kaupunkiuni, jossa kaupunki - yleensä Helsinki - on aivan loputon. Töölöstä saa vaeltaa kuinka kauan tahansa, mutta keskusta ei vain tule lähemmäksi. Tai sitten tuttu rakennus sijaitsee oudossa paikassa, tai sen takaovelta aukeaakin aivan uudenlainen näkymä. 

Käyn öisin useasti isoisäni huoneistossa Katajanokalla, komeassa jugendtalossa jossa oikeasti en 60 vuoteen ole käynyt. Joskus huomaan olevani siellä sen jälkeen kun turhaan olen yrittänyt päästä lapsuudenkotiini Eirassa, eikä kukaan tienkään ole kotona, eikä minulla ole avaimia. Isoisän huoneistossa on tietysti eri osasto ja uloskäynti palvelusväelle. Oikeasti tämä uloskäynti johtaa ahtaalle kivipihalle, josta pääsee kadulle pitkää porttikonkia myöten. Mutta mikäli unissani satun katsomaan palvelusväen ikkunoista, pihamaa aukeaakin hyvin laajana. Siellä on korkea kalliorinne, ja kauempana näyttäisi olevan jonkinlaisia puuhökkeleitä, ikäänkuin kuvajaisia vanhasta Katajanokasta ennen varsinaisen kaupunginosan rakentamista. Haluaisin joskus päästä vaeltamaan sinne kallioille, josta ehkä näkisin muinaista Helsinkiäkin. Ihan totta, tällainenkin on unessa tullut mieleen.

Nytpä kävikin oudosti viime yönä. Risteilin paikoissa, joilta takuuvarmasti alkaa painajainen. Oli jyrkänteitä, korkeita paikkoja, kaiteita, pimeitä loukkoja ja outoja ovia. Minulla oli vain ihan hauskaa, eikä kukaan pudonnut eikä kukaan hyökännyt kimppuun. Ja sitten löysin itseni isoisän luota. Lapsena jättiläismäiseltä tuntunut huoneisto oli kuten tavallista vieläkin isompi, massiivisia verhoja ja seinävaatteita riippui kaikkialla, seiniä koristivat patinoituneet puuleikkaukset, ja ikkunattomissa halleissa oli hämärää. 

Istuin salissa, joka oli kymmenkertaisesti suurempi kuin todellisuudessa. Verhot peittivät korkeat ikkunat, ja sali oli täynnä väkeä. Tunnistin sieltä muun muassa nykyisen kotikaupunkini sivistystoimen johtoryhmän henkilöitä, sekä ammoin sitten kuolleita sukulaistätejä. Minulla oli pieni piano, jolla soitin sen kappaleen komeasti loppuun, jota pari viikkoa vähän turhautuneena olen rakennellut. Semmoista soitettua pastiššia, keveähköä klassista. Todellakin olin siinä keksinyt käytännöllisen tavan lopettaa kappale. Ei toki mitään niin hienoa kuin silloin kun Tartini näki unta paholaisesta ja viulusta, ja kirjoitti herättyään Paholaistrillisonaattinsa...

Kun kappale oli soitettu, lähdin huoneiston uumeniin toilettia etsimään. Kuljin isoisän makuuhuoneen oven ohi, ja tämä kuiskasi ovenraosta, että "isoäiti nukkuu". Tässäpä olikin loistava nimi uudelle kappaleelle, totesin onnellisena, ja heräsin epätavallisen tyytyväisenä ja virkeänä.

Tyytyväisyyttä kesti siihen asti kun katsoin kelloa. Aamutoimet oli syytä kiireesti alottaa, verkossa viivähdettävä, ja kappaleen nimikin alkoi tuntua järjettömältä. Meidän perheessämme ei edes käytetty sanaa 'isoäiti', sillä hän oli Fammu tai ruotsalaisittain kirjoitettuna Famo. Jos nyt joku siinä kappaleessa voisikin nukkua, nukkujaksi on kyllä löydettävä vähän illustratiivisempi henkilö, esimerkiksi Neitsyt Maria tai Jeesuslapsi!

Olen miettinyt syitä jatkuvaan isoisäni luona käymiseen. Lapsuudenkotiini en näet ole kertaakaan päässyt sisään, enkä ole tavannut edes vanhempiani. Luulenpa että ratkaisu löytyy hyvin syvältä, aina pikkulapsen ajalta asti, jolloin usein olin isovanhempien hoidossa. Näköjään lähestyn itsekin sellaista viimeistä vaihetta elämässäni, jolloin palaan lopullisesti varhaislapsuuteen, ja jään sinne... Kunpa sitä ennen pääsisi puhelemaan vähän pitempään Faffan kanssa, noin mies miehen kanssa, tai edes kapalolapsi suuren ja viisaan isoisänsä kanssa!