Isä Matteon tv-sarjalla on syvempiäkin puolia

Kirjoitin aikaisemmin kesällä Teeman lähettämästä italialaisesta sarjasta Isä Matteon tutkimuksia. Tänään esitettiin sen 8. kauden viimeinen jakso, jossa isä Matteo joutui hetkeksi vankilaankin tekaistujen syytösten vuoksi, mutta lopulta kaikki avoimet asiat selvisivät, ja Il Capitano ja kaunis Patrizia saivat lopulta toisensa. Sarjan 9. tuotantojaksoa aletaan lokakuun lopulla esittää Rai Unolla, mutta sarja sellaisena kuin sen tunsimme päättyi kyllä tänään. Paikkakunta muuttuu Gubbiosta Spoletoon, ja mm. Patrizia (Pamela Saino) katoaa kuvasta.

Kaikki ne kielteiset arviot joita esitin aikaisemmin pätevät mielestäni yhä. Käsikirjoituksen heikkoudet jopa kärjistyivät tässä viimeisessä jaksossa, eikä isä Matteon esittäjän kliseisyys ja teennäisyys ollut kadonnut mihinkään. Mutta sarjassa on silti ansionsa. Ne vain kätkeytyvät italialaisten useasti itseironiseen yleiseen kohellukseen pieninä lähes huomaamattomina yksityiskohtina. Tarkoitan tässä nyt sitä "katolista perinnekäyttäytymistä", josta aikaisemminkin puhuin. Kristillinen pohja on sarjassa jotakin sellaista johon italialaiset itsekään eivät ehkä kiinnitä isompaa huomiota, se kun ympäröi heidät eräänlaisena itsestäänselvyytenä kaikkialla.
Kristillisistä ajatuksista on sarjassa hyvin keskeisenä mukana anteeksi antaminen, sen voima ja merkitys. Monissa jaksoissa anteeksi antamisella ja saamisella on tärkeä osuus ihmissuhteiden palautumisessa ja jopa rikollisen käyttäytymisen lopettamisessa, aivan kuten elämässä yleensäkin. Kristillinen etiikka, hyvyys, rakkaus ja toivo ovat uskomattoman vahvoja asioita ihmisten elämässä, ja siinä Matteo-sarja mielestäni omalla tavallaan onnistuu.
Toinen katoliseen perinteeseen liittyvä asia on kirkkorakennuksen ja sen sisätilan toimiminen yleisenä ympäristöstään eroavana ja yllättävänkin puolueettomana paikkana ihmisten kohdata sekä itsensä että toisensa. Kirkkoon mennäkseen ei tarvitse olla korostetun uskovainen tai hurskas tai opillisesti oivallinen, mutta sillä ja sen alttarilla on merkillinen voima hillitä ihmisten tuhoavaa affektiivisuutta. Tästä olen katolisen ydinalueen perinteelle vilpittömän kateellinen. Kirkko on aina auki, siellä on aina joku ottamassa vastaan ja auttamassa, ja esimerkiksi pappien jokahetkisen työlleen omistautumisen ja jopa myös selibaatin hyvänä puolena voisi pitää sitä että he tällä tavoin ovat ikäänkuin myös puolueettomia tavallisten ihmisten asioiden ja pulmien käsittelemisessä.
Tähän voi tietysti sanoa, että myös katolisessa perinteessä on ongelmansa, eikä todellisuus aina ole näin ruusuinen. Mutta silti kristillinen perinne ja kristillinen etiikka ovat katolisessa yhteiskunnassa minun ymmärtääkseni paljon lähempänä tavallisten ihmisten elämää kuin meillä, jotenkin mutkattomammalla ja yleispätevämmällä tavalla kuin täällä.
Tätä minä pidän suurenmoisena asiana, arvostusta ja myös toivoa herättävänä perinteenä, jonka ei soisi väljähtyvän ja katoavan. Vaihtoehdot kun eivät kokemuksen mukaan ole kovin houkuttelevia.