Paikannimiä vanhojen teitten varsilta

Kartat kertovat meille jotain maiseman yleisistä piirteistä. Ne ovat myös opettavaisia muilla tavoin: ne kertovat miten muinaiset ja vähän uudemmatkin ovat nimenneet mäkiä, laaksoja, lampia, soita, tai erikoisia kiviä tai puita. Poluilla ja teillä oli aivan erityinen vaikutus nimistöön. Nimiä tarvittiin suunnistukseen, mutta niitä syntyi myös tien ominaisuuksien ja matkatapahtumien pohjalta. Paljon nimiä sisältävät kartat ovat suurenmoisia kansanhuumorin tai historian kokoelmia, ne sisältävät paljon tämän päivän korville roisiakin ainesta, mutta ne antavat myös kuvan siitä millaista eteneminen tietä pitkin on voinut olla. Tässä muutamia tienvarren nimiä lähinnä lounaisen Hämeen seudulta.

Porras (muinainen hallintopitäjä Tammelan seudulla, Hämeen Härkätien tärkeä solmukohta)
Lautaporras (kylä Tammelan ja Kalvolan rajaseuduilla)
Porrassyrjän mäki (harju Tammelan seudulla)
Portaalla tarkoitettiin yleensä puunrungoista, hirsistä tai lankuista rakennettua joen, ojan tai suon ylityspaikkaa. Yksinkertaisimmillaan porras saattoi olla muutaman lankun levyinen "silta" kosteikon yli. Myös pitkospuita saatettiin kutsua portaaksi. Portaan pitäjän 'porras' ylittää useita metrejä leveän pikkujoen, joten nykyinen ihminen saattaisi kutsua sitä sillaksi. Mutta luonnollista on, että jokainen 'porras'-nimi kuuluu yhteen jonkinlaisen polun tai tien kanssa. Kosteilla paikoilla saattaa vieläkin löytää turpeen alta muinaisteitten portaitten hirsien tai lankkujen jäännöksiä.

Kuva Matti Vakkilaisen teoksesta "Vanhoilla valtateillä"

Ylösmäki (Tammela)
Vastamäki (mm. Sääksmäen Ritvalan kylän takana oleva mäki, jonne ikivanha tie nousi)
Mäkeähän tullaan sekä ylös että alas. Kumpi näkökulma valitaan, riippuu tietysti siitä millä suunnalla nimeäjät olivat. Samalla tavalla Sääksmäen (nyk. Valkeakosken) 'Vedentaka' on nimetty kirkolta käsin, Hauhon 'Syrjäntaka' on takamaitten takana, ja Vantaan nimi on tullut 'Vanaantaasta', eli sitä on katseltu Vanajaveden suunnalta käsin, tienä eteläiselle suolamerelle.

Siltakorpi (mm. lähellä Mäyrän kylää)
Vieläkin hämmästyy karttaa lukiessa Suomen soitten ja korpimaitten valtavasta määrästä, joka ennen uuden ajan kuivatuksia oli vielä moninkertainen. Polut yritettiin tietysti kuljettaa kuivakkojen yli, mutta lyllyvää kosteikkoa riitti niidenkin ympärillä. Eräs alueen kuuluisimmista entisistä järvistä on Koijärvi, jonka syvänteessä leviävät loputtomat suot. Tuolta seudulta löytää vaikkapa sellaisia nimiä kuin Riitakorpi, Kuolemanlaakso, Rapareidenkorpi tai Kiusalanmäki. Tammelan puolella on suo, jonka joku tuskastunut liikkuja on nimennyt Suolikulliksi...

Lepokallio (Perho)
Levonmäki (Kokonjärven lähellä)
Koska polut ja tiet olivat mitä olivat, eteneminen niillä oli hidasta ja vaivalloista. Levähdyspaikkoja tarvittiin tuon tuostakin, mieluiten sellaisia joissa voi myös juottaa pahkiväsyneet hevoset. Vaikka mies kuinka yritti olla heposensa apuna ja työntää lastattua kärryä sen avuksi, polku saattoi sittenkin olla eläimelle tuskainen, kuten silloin kun polku lähellä Tammelaa nousi jyrkälle Hevonpierettämän harjulle...

Maanpykälä (Mäyrä)
En osaa selittää nimeä muutoin kuin että tuolla harjukankaalla on saattanut olla jonkinlainen rajamerkki.

Talvitienkorpi (Lintumaa)
Talvitiet olivat luonnollisesti tavarankuljetuksen kannalta tärkeitä, kun lumen ja jään, vesistöjen ja soitten yli saattoi oikaista, ja viedä suurempia kuormiakin. Hiekka ja tukit joita tarvittiin kesällä kosteikkojen ylittämiseen piti nekin kuljettaa paikalle talvella.

Puolitaipaleenkallio (Rimmilä)
Taipaleella tarkoitettiin muinoin kapeahkoa kannasta, jonka yli veneet vedettiin vesistön osasta toiseen. En Puolitaipaleenkallion kohdalla kyllä löytänyt mitään sen kaltaista. Ehkäpä taipaleella tällä kohtaa on tarkoitettu ylimalkaan matkarupeamaa. Oli kylläkin lohdullista tietää olevansa jo hankalan äheltämisen puolivälissä. Tämän vuoksi muodostui muinoin esimerkiksi täsmälleen Urjalan ja Punkalaitumen maantien puoliväliin Puolimatkan kylä, jossa myös vanhan kievarijärjestelmän mukaisesti saattoi olla levähdys-, ruokailu- ja hevosenjuottopaikka, oikein todellinen puolimatkan krouvi.

Leppäveräjä (Akaa)
Asutuilla mailla isommatkin maantiet saattoivat olla harmillisten veräjien pilkkomia, sillä usein laitumet ulottuivat tien kummalekin puolelle. Myöhemmin pyrittiin usein rakentamaan aitoja tien varsille.

Honkolan kartanon karja ylittää tien Urjalassa (kuva KR)

Läpikäytävä (useiden peltotilkkujen nimi, mm. Perhossa)
Nimi selittää itsensä, sillä Läpikäytävän takana on yleensä toinen, yleensä laajempi pelto.

Orjahirttenmäki (Porras)
Orjanhirsi (kylä Kalvolassa)
Tätä nimeä en lähde selittämään, niin mielikuvitusta kutkuttava kuin se onkin. Kirjallisuudessa löytyvät selitykset ovat usein enemmän lennokasta arvelua, enkä oikein jaksa kaikkiin niihin uskoa. Ehkäpä 'orjanhirrellä' onkin tarkoitettu jotain aivan muuta kuin orjankäsittelypaikkaa...

Lappalaislamminharju (Tammela)
Käsitykseni mukaan lukuisilla lappi-nimillä ei välttämättä ole tekemistä etnisten saamelaisten kanssa, vaan ne tarkoittavat ehkä 'vanhanaikaista' pyyntielinkeinoa harjoittavaa ihmistä. Joka tapauksessa tämä nimi kaikuu jostain kaukaa, kirjoitetun historiankin takaiselta ajalta.

Vaha tai vaho
on iso ja mieltäkiinnittävän näköinen kivi, joka usein toimi myös rajakivenä. Ehkäpä tunnetuin raja- ja tiensyrjävaho on Halkivaha, joka toimi Punkalaitumen, Sastamalan ja Urjalan rajakivenä, ja antoi sittemmin nimen sille omalaatuiselle kylälle joka sen ympärille kehkeytyi. Se kivi on tosiaan halki.

Rapureisi
on ranta tai rantaniitty Lintumaanjärven ja Kallijärven välisessä pikku joessa. En osaa sanoa siitä mitään. Selittäkää se minulle!
(Lisäys: Ehkäpä sana onkin hyperkorrekti muoto 'rapareidestä', haaroihin asti upottavaa liejukkoa kuvaavasta sanasta?)