Sotasankarit

Koska päivittäiseen uutistulvaan olennaisena osana liittyy lennokkaita kuvauksia sankarillisista taisteluista, joissa hampaisiin asti aseistetut sotasankarit räjäyttävät taloja ja teurastavat siviilejä, pääasiassa vanhuksia, naisia ja lapsia (mikä yleensä aina muistetaan kunnioituksensekaisella ihailulla mainita), haluan minäkin kantaa korteni kekoon, ja siteerata erästä kirjallisuuden taistelukuvausta. Kas tässä se on, mutta kuka sen on kirjoittanut?

On unohtumaton näky, kun viisitoistaleiviskäiset raivoon kiihotetut tulisielut rynnistävät puukkopistimet tanassa eteenpäin vannoen kostoa ruokavarastojen ryöstäjille. Puolensataa askelta he jaksavat kömpelösti juosta, sitten he siirtyvät kävelytahtiin ja minuutin kuluttua he etenevät kovin väkinäisesti ja etsivät sopivia levähdyspaikkoja. Hikeä vuotaa sanomattomasti, verta ei laisinkaan. Hyökkäys alkaa laimentua ja puolet miesvahvuudesta istuu kentällä huohottaen. Vihollisarmeijat ilmeisesti pelkäävät kosketusta.
Silloin tapahtuu taistelukentän keskustassa ihmeitä. Ei-kenenkään-maalle kaivetuista, naamioiduista kuopista työnnetään esiin tuhansia kenttäkeittiöitä, keittiöpojat nostavat päänsä päälle maissipuurolla täytettyjä pesuvateja ja voimalliset tuuletuslaitteet puhaltavat armeijoihin päin ruoanhajua.
[...] Maissihauteen haju lentää epätoivoisen tuhoamisarmeijan luo kuin vilvoittava sade kuivuneen tasangon yli. Sieraimet lietsovat, päät kääntyvät, silmät kirkastuvat, terästyvä taistelutahto herää, lihakset jännittyvät ja vuoria järisyttävä riemunkarjunta kuullaan neljän peninkulman päähän. Kenttä tömisee tuhansien jalkojen alla, ja kuin hyökyaallot lähestyvät armeijat toisiaan.

Kersantit järjestävät innostuneen miehistön soppajonoihin, ja alkaa kiivas ateriointi Jumalan kirkkaan taivaan alla kukkivalla kedolla. Suuri tuhoamistaistelu on päättynyt voitollisesti.