Outsiderina Taigalta Hornaan ja sieltä Hornanlinnaan

Mitä yhteistä on Martti Erik Hjalmar Löfbergillä, Aarne Viktor Haapakoskella ja Rudolf Rikhard Ruthilla? Vastaus: he olivat menestyskirjailijoita siinä kuin Vihtori Peltonen, Kaarlo Sulin, Frans Uuno Salonen tai Kaarlo Matti Salonen. Ketään heistä ei vain tunneta näillä nimillä. Saloset kirjoittivat nimillä Kailas ja Kurjensaari, Sulin nimellä Sarkia ja Peltonen nimellä Johannes Linnankoski. Algoth Tietäväinen-Untolan, Maiju Lassilan, Irmari Rantamalan, Väinö Stenbergin, J.I.Vatasen ja Jussi Porilaisen nimiin en nyt puutu...
Neljän kirjailijan, Peltosen, Sulinin ja molempien Salosten nimenvaihdon ymmärtää hyvin. Kun kirjoittaa tosikaunoa, sopii olla nimeltäänkin tosikauno. Mutta kolme ensin mainittua olivat herrain halveksimia mutta kansan rakastamia viihdekirjailijoita. Jännitys, salapoliisit ja scifi tulivat genreinä ulkomailta, ja se oli merkittävä juttu se. Tuskinpa kukaan böndesuomalainen sentään moisia osaisikaan kirjoittaa...
Niinpä Löfberg kirjoittikin selvästi ulkomaisella nimellä Marton Taiga, tai jopa pelottavasti Rigor Mortonina seikkailu- ja dekkarijuttunsa. Rikhard Ruth, kolmikosta vanhin, kirjoitti dekkarinsa Kellon salaisuus ja Lähellä kuolemaa nimellä Rikhard Hornanlinna, ja ehtipä kirjoittaa eräät ensimmäisistä kotimaisista scifikirjoistakin ("Neljännen ulottuvaisuuden mies" 1919 ja "Viimeisellä hetkellä, seikkailuromaani tulevaisilta ajoilta" 1922), mutta nyt nimellä H.R.Halli.
Rigor Mortonina ehti olla myös Haapakoski, joka sitä ennen lainasi Ruthilta Hornan, muodossa Henrik Horna. Hui! Ranskaan sijoittuvat romaaninsa hän kirjoitti viekkaasti nimellä Victor Mario. Tokihan ulkomaalaisuus takaa laadun! Mutta tunnetuin Haapakoski tietysti on nimimerkkinä Outsider. Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen olivat kaikkien korvissa nerokkaina jatkokuunnelmina 1940- ja 1950-luvuilla. Jokainen pikkupoika odotteli lyhyitten jaksojen lopussa kuultua, erikoisen merkillisesti lausuttua lupausta "Jattkuuu huooomenna!"
Haapakoskella paljastettiin äskettäin Kalle-Kustaa Korkin patsas, jonka kuvasi bloggariystäväni kariav:

Erityisaseman saivat 40-luvun pikkupojan mielessä kuitenkin kuusi Atorox-kirjaa (1947-49), jossa robotti Atorox sai planeetoilla seikkaillessaan aina vahingossa jonkun tunnetun ihmisen aivotoiminnoista tehdyn kasetin päähänsä. Milloin hän loi suurvaltoja Napoleonina, milloin kaatoi naisia "Eyervaarana". Vähän hölmöiltä ne jutut kaikessa parodisuudessaan tuntuivat pikkupojan mielestä. Mitenkä niihin suhtautuisi nyt, kokeneena vanhuksena? Muistanko oikein, että Atoroxin käyttöaineena oli mystinen aktino-uraani, jonka minä tosin aina luin akti-nouraani...
Missä ne minun Atoroxini nyt ovat? Ehkä kahdeksatta kymmentä käyvän pikkuveljeni hyllyssä, hänelle kun jäi iso osa poikakirjoistani, ja hän arveli myös omistajuuden näin siirtyneen itselleen. Tai sitten ne ovat pojanpojallani, joka ei suostu ymmärtämään että hänen isänsä hyllyyn oli vain teknisistä syistä sijoitettu minun Tarzanini ja minun Atoroxini.
Hyllyynsijoitus- ja lukuoikeus on toki aivan eri asia kuin omistusoikeus, mutta sitä ei nuoriso näköjään suostu ymmärtämään.