Tyttö joka odotti portilla

Tein muutama vuosi sitten laulusarjan suomenruotsalaisten runoilijoiden teksteihin. Heitä olivat Maja Rydman (taidekauppias ja mesenaatti Gösta Stenmanin tytär), Jacob Tegengren ja Arvid Mörne. Ensimmäisen ainoaksi jäänyt kokoelma Honungsnästet (1942) on aika järkyttävä teos mielen levottomuudesta. Molemmat miehet olivat luonnonkuvaajia, mutta Tegengrenin runojen joukossa on pari arvoituksellista tragiikkaa enteilevää tekstiä, jotka yhä vaivaavat minua. Tein niistä eräänlaisen yhdistelmän, säilyttäen umpiromanttiset kielikuvat aika lailla sellaisinaan, mutta tehden niistä tavallaan tarinan. Siinä tyttö seisoo läpi yön portin luona lemmittyään odotellen, mutta tämä ei tule. Tegengren vihjaa, ettei tuota lemmittyä oikeastaan ole edes olemassa. Kaukaiselle sukulaistytölle kävi aikanaan hiukan samalla tavalla, ja hänen mielensä järkkyi. Senkin vuoksi asetelma minua niin vaivaa. - Suokaa anteeksi, mutta minun oli kirjoitettava tämä ulos itsestäni...

Ennen auringonnousua

On ihmeellisen hiljainen yö, ei tunnu tuulen henkäystäkään maan yllä.

Vain haavanlehdet kuiskailevat hiljaa ja kyselevät toisiltaan

jostain jota eivät oikein ymmärrä:

Miksi idässä palava tähti ei vieläkään himmene,

miksi portin luona odottaa tyttö kastepisaroita ripsillään?

"Miksi et jo tule? Katso, ilta on seesteinen ja puhdas,

ruoho on pehmeää, pehmeät ovat tytönrintani, pehmeät ovat käteni,

lämpimät käteni, jotka haluaisivat hyväillä, jotka haluaisivat

vavisten ja arasti tavoitella sinun kättäsi."

Hän on seissyt siinä jo silloin, kun illan sumu kietoi vaippaansa lehdot,

kun meren selällä virinnyt tuulahdus nukahti huoaten rannan kaislikkoon.

Hän on seissyt siinä sydän väristen kuin haapojen rauhattomat lehdet.

"Rakas, vain sinun vuoksesi synnyin, vain sinun vuoksesi olen olemassa.

Rakas, kuin lintu haluaisin nyt laulaa ja leikkiä kanssasi! Miksi viivyt?

Tunnit vierivät, sydän pamppailee, on jo myöhä. Miksi vielä viivyt?"

Yhä hiljaisempi on ilma, lehdot pidättävät hengitystään, haapojen kohina

vaimenee. Idän yksinäinen tähti himmenee, taivas ja meri alkavat hohtaa

vaaleanpunaisina, ne sulautuvat toisiinsa kuin syleillen.

Ja tyttö hiipii portilta pois, kastetta ripsissään.

(Jacob Tegengrenin runojen mukaan Kari Rydman)