Tie on elävä olento jonka auto tappoi

Corot: Tie lähellä Volterraa

Tiet ovat syntyneet metsästäjien ja joskus myös isojen eläinten tallomina polkuina. Ne kulkivat kylästä kylään, haarautuivat joskus kohti yksinäistaloja ja etäniittyjä ja -peltoja. Tiet kasvoivat kuin sienirihmasto. Ne joutuivat valitsemaan reittinsä maaston mukaan, kiertämään järvet, lammet ja jyrkät kalliot. Ne joutuivat varomaan upottavia soita, ja etsimään niiden kapeimmat kohdat. Kuivat kankaat ja matalammat harjut olivat mainioita kulkureittejä, eikä tie niin helposti kasvanut siellä umpeenkaan. Korkeampien harjujen alarinteet olivat samoin mainioita etenemispaikkoja. Näin poluista ja ratsasteistä tuli eräänlaisia maaston röntgenkuvia.

Holmberg: Tie Hämeessä

Kun kylät kasvoivat puro- ja jokilaaksoihin peltojen ja niittyjen raivaamisen seurauksena, ja yhteiskunnan järjestäytyminen lisääntyi, teitä tarvittiin tuomareiden, sotilaiden, virkamiesten ja kauppiaitten kuljettavaksi. Alkoi syntyä maanteitä, toki kapeita kuin nykyiset kylätiet ja paljon huonompia, eräänä ensimmäisistä Hämeen Härkätie 800-luvulla tai jopa aikaisemmin. Tie synnytti varrelleen yhä uutta asutusta. Jokaisesta tienhaarasta, tienristeyksestä ja vesireitin ylityksestä syntyi asutusta. Lietsarit opastivat tiesuuntia, vesien ylityksiin tarvittiin ruuhikuljetusta, siellä täällä oli oltava majataloja yöpymis- ja ruokailumahdollisuuksineen, sekä myöhemmin myös hevosenvaihtoa varten. 

Polut kehittyivät kärryteiksi, kärrytiet maanteiksi, ja sitä mukaa kun kulkureitti parani tai vilkastui, tie korjasi luontoaan, muotoaan ja joskus suuntaansakin. Tienvarsien puut, kivet, kalliot, mäet ja suot saivat nimen, samoin alavampien maiden peltotilkut, jotka vähitellen liittyivät toisiinsa.Tiet veivät metsien ja ylänkömaiden läpi puro- ja jokilaaksojen viljelyksille, kylästä kylään. Uuden kylän lähestymisen huomasi usein alamäestä; kylistä poistuttiin taas ylämäkiin. Vastamäki on eräs yleisimmistä kylänvierusmäkien nimistä.

Kun tänä päivänä kulkee ikivanhaa tieuraa myöten, kannattaa kaiken aikaa seurata sen muotoja, suuntia, kaarroksia, ja myös nimistöä riittävän tarkalta kartalta. Vanhan tien jokainen metri on tärkeä, jokainen kaarros mielenkiintoinen kuvaus maastosta ja sen ominaisuuksista.

Tiellä oli myös muita ominaisuuksia. Sitä myöten saattoi pihapiiriin tulla sekä toivottuja että pelättyjä vieraita. Kerjäläisiä, pahantekijöitä, virkamiehiä, sotilaita, mutta myös kauan poissa viipyneitä lemmittyjä tai perheenjäseniä. Käänteisesti saattoi monen talon nuori katsella kaihoten ohi kulkevaa tietä. Sitä myöten saattoi ehkä joskus vaeltaa ahtaasta pihapiiristä kohti suurta maailmaa.

*

Tänä päivänä useimmat pitävät tietä pelkästään välttämättömänä pahana paikkojen A ja B välillä. Mitä lyhyempi se on, mitä suorempi ja leveämpi, sitä nopeammin pääsee ohi mitäänsanomattomista maisemista. Nykyaikainen autoja varten tehty tie on kuin väkivaltainen haava, joka halkaisee kallioita ja harjuja, pengertää itsensä vesistöjen yli, halkoo soita ja metsiä, on leveä, suora ja vaarallinen. Loistoautoillaan nykyihmiset kiitävät A:sta B:hen luurit korvilla, sivuilleen vilkuilematta. Joskus he näkevät tienvieren pelloilla merkillisiä valkoisia paaleja, "traktorinmunia", joita sitten pääsevät paheksumaan valtakunnallisten lehtien pääkirjoituksia myöten.

Mutta nykyinen valtatie on kuollut tie. Se ei synnytä vierelleen uutta elämää, vaan tuhoaa sitä. Tämän vuoksi valitsen aina kun mahdollista vanhemman, vaikka kuinka paljon pitemmän ja kiemuraisemman tien. Kiire on sairaus, joka vie kiirehtijän suoraan "piä eillä helvettiin", kuten Arvo Turtiaisen mummo olisi sanonut.