Hyvät ihmiset, hyvät teot - ja omatunto

Bloggeriystäväni kommentoi edellisen juttuni runoa, että "Jumala vaikuttaa maailmassa hyvien ihmisten kautta". Toinen ystäväni taas, että "Niin että rukouksen voimalla ja maksamasta kieltäytymisellä sitä pärjää?". Herättääpä pohdintaa.

Liikuttavan joulukertomuksen pointti oli kyllä Stockmannin leluosaston myyjän ja osastopäällikön hyväntahtoisuus. Toinen pointti oli tuo "lapsenusko". On selvää, etteivät toimijat Stockmannilla voi viedä tätä hyväntahtoisuutta pitemmälle, muutenhan he joutuisivat antamaan lelut ilmaiseksi kaikille halukkaille. On myös selvää, ettei tyttö voi toistaa tapahtunutta ilman, että "lapsenusko" rapautuu. Jumala ei ole karkkiautomaatti, eikä tyttö voi muuttaa tapahtunutta menetelmäkseen saada aina kaikki mitä sattuu milloinkin haluamaan.

Olennaista kertomuksessa on, että tapahtuma todisti "hyvien ihmisten" olemassaolon, mutta myös, että tapahtuma oli ainutkertainen. Sitä ei voi asetelmaa vesittämättä toistaa.

Olen vakuuttunut siitä, että tavallisella henkisesti terveellä ihmisellä on tahto tehdä hyvää, hänellä on kykyä sääliin ja empaattisuuteen. Mutta hyväntahtoisuus ei aina johda pelkästään hyviin tekoihin, ellei "hyvällä ihmisellä" ole empatiansa ohella myös realiteettien tajua. Hän ei välttämättä aina voi tietää, onko "hyvä teko" todella hyväksi sen kohteelle. Hyvässä tarkoituksessa on monesti tehty myös pahaa.

Lapsi menettää lapsenuskon, kun huomaa ettei se takaakaan kaikkien toiveitten täyttymistä. Miten käy hyväntahtoisen ihmisen, kun hän toteaa joutuvansa hyväksikäytetyksi? Lakkaako hän tekemästä hyvää? Kyynistyykö hän? Joutuuko hän ristiriitaan omantuntonsa kanssa?

Niin, omatunto... Höpöttääkö Ihmisoikeuksien julistus joutavia, kun se väittää että ihmisille "on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä"? Onko se kristillistä nonsensia? Kun suuri ajattelija Tuomas Akvinolainen sanoo, että omatunto on ylin auktoriteetti, vaikka se joutuisi ristiriitaan virallisen kirkon kanssa, miten voidaan erottaa jäykkäniskainen pitäytyminen omissa mielipiteissä jostain subtiilimmasta moraalisesta tai eettisestä erotuomarista?

Miten olisi nykyaikainen julistava ateisti suhtautunut rukoilevaan pikkutyttöön Stockmannin leluosaston johtajana? Olisiko hän antanut lapselle kunnon opetuksen yliluonnollisten olentojen olemattomuudesta, vai heltynyt "väärin uskovan" lapsen vilpittömyyden edessä?

Minulle tulee mieleen eräs Yrjö Kallisen kertoma tarina, jonka varmaan pian kerronkin tällä forumilla. Mutta tästä kirjoittamastani jutusta voin vain sanoa: paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.